En mä itseäni vanhaksi tunne, en ollenkaan. Silti jostain syystä olen viime aikoina miettinyt hirveästi aikaa ja sen kulumista. Olen monta kertaa havahtunut ajatukseen, että aika tosiaankin kuluu koko ajan, vääjäämättömästi päivä päivältä. Olen miettinyt omaa elämääni ja kaikkea sitä mitä olen tähän mennessä tehnyt. Olen myös pohtinut sitä, mitä kaikkea tulen tekemään vastaisuudessa. Toisinaan tuntuu, että jollain tavalla poljen paikallani. Hmm, siis, en mä koe tekeväni niin, mutta joskus mietin, pitäisikö elää jotenkin toisin juuri nyt, jollain lailla liitää vielä korkeammalla. Nyt teen niitä asioita, joista nautin ja odotan. Mitä? Sitä, että uusi vaihe alkaisi. Tällä tarkoitan ennen kaikkea opiskelua, kunnon opiskelua eikä avoimessa yliopistossa hillumista. Opiskelua, jonka avulla etenen ja saavutan haluamani. Ja kun nämä kaksi ajatusta kohtaavat, herää miete, olenko jotenkin hukannut aikaani kun en ole vielä opiskellut?
Toisaalta tiedän, ettei asia oikein edes voisi olla toisin. Ei ole kyse siitä, että olisin ollut järjettömän motivoitunut opiskelemaan, mutta valtaisista yrityksistä huolimatta en olisi päässyt yliopistoon. Tietenkään en yritä väittää, että toki olisin päässyt jos vain tarpeeksi olisin yrittänyt, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että sitä en kyllä ole tehnyt. Viime kevät meni lähiomaisen sairastumisen aiheuttamassa kaaoksessa ja lukeminen jäi siis täysin. Sitä ennenkin olen