Elän taas joko-tai -elämää. ”Kaikki tai ei mitään” on ollut mulla elämässäni jonkinlaisena ohjenuorana niin kauan kuin muistan, mutta toisina aikoina se korostuu enemmän kuin toisina. Tällä hetkellä se näkyy erityisesti kuntoilussa ja syömisissä. Oli tuossa about yhdeksän päivän putki, jolloin söin raivoterveellisesti ja kävin salilla joka päivä. Sen jälkeen on nyt ollut sellainen kymmenen päivän putki, jona aikana en kävelyä lukuun ottamatta ole harrastanut mitään liikuntaa ja syönytkin vähän mitä sattuu. Osasyy tälle tietty on ikävät tapaukset, jotka pisti kaiken sekaisin, mutta nyt ois varmaan aika ryhdistäytyä. Kesäksi kun oli tarkoitus päästä parempaan kuntoon, ei huonompaan. No, kiloilta oon kyllä ainakin välttynyt, sillä lauantainen punnitus osoitti mun laihtuneen 2,5 kiloa…
Mutta siltikin, on aika hypätä ”ei mitään” -vaiheesta ”kaikki” -vaiheeseen. Saa riittää laiskottelu. Tulee ihan paska olokin, kun ei liikuntaan tottuneena tee päiväkausiin mitään. Ja tuskinpa kotona himmailu päällekään hyväksi on. Päinvastoin, mulle on aina tehnyt hyvää purkaa murheita lenkillä tai salilla. Se vaan yleensä niin sanotun alkujärkytyksen aikaan ottaa joitakin päiviä, ennen kuin pääsee jaloilleen ja lähdettyä sinne salille. Nyt mä päätin, että olen tarpeeksi kauan tehnyt nousua – huominen on salipäivä. Tai oikeestaan saliaamu. Ja sen jälkeen hukutan ajatukseni siihen amk:n julkaisuun.
Mulle saa tulla antamaan piiskaa jos en huomenna kerro olleeni salilla.