Lauantaina oli kivaa, mutta sen jälkeen ei olekaan ollut ihan niin kivaa. Krapulan ja morkkiksen yhdistelmä ei ole kovinkaan mukava olotila. Uuh. Se oli se booli, se prkleen sininen booli, ja ehkä myös hivenen minä itse, jota ei varsinaisesti tarvinnut pakottaa sitä juomaan.
Krapulan vielä ehkä jotenkin kestäisi, vaikka se nykyisin aina pari päivää kestääkin, ja vaikka siihen liittyy karmivan olon lisäksi muut lieveilmiöt, kuten öiset liskodiskot. Mutta tää morkkis. Voi ei. Yritän sanoa itselleni, etten sinänsä tehnyt väärin, mutta kun tein, ja tiedän sen. Ei voi odotuttaa yhtä ja käpälöidä toista. Tai no nähtävästi voi, mutta ei se ole oikein.
Tietysti kerroin. Kerroin heti paikalla kunhan vain tavoitin sen, jolle oli kerrottavaa. Reaktio oli suunnilleen se mitä odotin. Onnistuin iskemään syvälle. Vaikkei ollut tarkoitus. Mikä oli tarkoitus? Sen kun tietäisi. Ja mikä oli syy? Senkin kun tietäisi. Voisin luetella humalatilan, rikkinäisyyden, yksinäisyyden, kännipäätöksen, jonka kuvittelin pitävän myös aamulla, ”liikun eteenpäin” -ajatuksen ja vaikka mitä, mutta kun eivät nuo oikein toimi, ja hoitavat selityksen virkaa melko huonosti.
Niin, ja kun mä en edes halua liikkua eteenpäin. En yhdessä asiassa. Tai haluan, mutten ilman jotakuta. Sitä jotakuta. Jos jotain hyvää, niin tämän ainakin tajusin. Plus sen, etten todellakaan ole aiemminkaan ollut mikään puhdas pulmunen, vaikka kovasti sellaista yritinkin esittää. Erona meidän välillä on se, että mulla oli aina selitys tekemisilleni, paskoillekin. Tai oli olevinaan.
Puhdistuuko pöytä jossain vaiheessa? Aika näyttää. Sitä ennen meillä on aika paljon töitä edessä.