Jos fiilis ennen viikonloppua oli ahdistunut, en tiedä, miten kuvata olotilaa nyt. Nieleskelin itkua jo kävelymatkalla juna-asemalta kotiin ja eteisessä aloin sitten vollottaa ihan kunnolla. Ei oikein voinut muuta kuin istahtaa keittiön pöydän ääreen itkemään; tuntui – ja tuntuu – niin vitun pahalta. Osasin odottaa jotain tällaista, mutta elämä on yllätyksiä täynnä – en tajunnut, miten helvetin paha olo todella voi olla. Ja vaikka seassa on ihan puhtaasti juomisen aiheuttamia fiiliksiä, on tähän muitakin syitä kuin pelkät kemialliset faktat. Ahistaa niin paljon että tekisi mieli oksentaa.
Viihdyn hyvin yksinäni, mutta tämä pohjattoman yksinäinen fiilis alkaa olla vähän liikaa. Eikä se edes johdu konkreettisesta yksinolosta, vaan siitä, etten pysty jakamaan tätä tunnetta kenenkään kanssa. Enkä edes lopulta tiedä, haluanko. Sympatia, empatia, hyvää tarkoittavat sanat ja halaukset – ne ehkä lievittävät tunnetta hetken, mutta se palaa aina. Ja ymmärrystä sanan varsinaisessa merkityksessä en löydä koskaan. Been there, done that.
Haluaisin vain palan sitä rauhaa, jota tunsin hetken. Enkä kuitenkaan voi saada sitä. Onneksi on olemassa itku, se vapauttaa vaikkei mitään lopulta muutakaan.
Niin ja juu, oli mulla kiva viikonloppu risteilemässä. Oli hyvä olla hetken aikaa irti kaikesta. Kunpa vain ei ois tarvinnut palata.