Kello tulee kaksi ja mä kirjotan blogia – taas. Ei nukuta. Ahdistaa niin pirusti. Pitikin mennä lukemaan toi yksi viestiketju. ”Suhtaudutko positiivisesti tulevaisuutesi?” tai joku vastaava, vittu. No en suhtaudu. Miksen mä taaskaan muistanut mitä siitä seuraa kun koittaa pärjätä niin hienosti itekseen; puhuu muille ehkä joistain tavallaan ulkoisista jutuista mutta jättää ne omat asiat sisälleen. No tämä siitä seuraa; hajoaminen.
Mulla vaan on niin luuseriolo tällä hetkellä. Mitään en tiedä ja siksi mihinkään en pysty. Kaikki kaatuu ennen kuin on alkanutkaan. Ja minkä sille voi jos ei vaan tiedä? Mä haluaisin tietää mutta kun en helvetti tiedä vaikka repisin aivojani mihin suuntaan tahansa. Ja samalla tuntuu että aika valuu hukkaan ja etenkin kaikki potentiaali. Onko mussa edes sitä? On kai, siihen sentään vielä uskon, mutta kun sen suuntaaminen tuottaa niin järjettömästi ongelmia.
Oikeesti. Kaikki muut kulkevat eteenpäin, menestyksestään riemuiten. Ja mä vaan seison paikoillani pakokauhuisena tietämättä mihin mennä. Ja yritän peitellä sitä koska mun on käytännössä mahdoton tunnustaa etten tosiaankaan tiedä. En mä sentään halua olla häviäjä julkisesti. Vaikka pahinta on kyllä olla sitä itselleen. Sehän tässä just ahdistaakin; se, etten mä ole sitä mitä niin sinnikkäästi olen itselleni uskotellut. Äsken itkin kun tajusin että mun on ehkä pakko vihdoinkin luopua siitä mitä mä niin järjettömästi olen halunnut.
Enkä mä ole edes kännissä. Olisinkin.