Mä olin vihainen ja katkera ja surullinen ja ajattelin avautua tänne oikein kunnolla. Nyt mä en kuitenkaan enää ole kuin alakuloinen ja ehkä hitusen kiukkuinen. Alakuloinen siksi, että läheisellä ihmisellä on niin järjettömän paha olla, ja kiukkuinen siksi, että mä jäin yksin tähän tilanteeseen. Ja myös siksi ettei ymmärretty, miten raskasta tämä voi mulle olla, kun olisi todellakin pitänyt ymmärtää. Itsehän mä toki suostuin ottamaan vastuun kaikesta väliaikaisesti, mutta silti mä olen sitä mieltä että joku teki väärin, enkä se joku ollut minä. Kai pitäisi olla otettu kun muhun luotetaan niin paljon, kun uskotaan että mä jaksan ja kestän ja pärjään, mutta nyt vain tuntui että joudun yksin kannattelemaan koko taakkaa, ilman edellytyksiä, ilman kyseenalaistamista. Ja se tuntui liialliselta.
”Pärjäätkö sä?”
Mitä tuo kysymys oikeastaan tarkoittaa? Ja mitä siihen voi vastata? ”En”? Ei, niin ei voi vastata, ei ainakaan nyt tässä tilanteessa. Siis täytyy vastata myöntävästi. Tottahan se onkin; kyllä mä pärjään. Mitäpä sitä muutakaan voi? Olla pärjäämättä? Ei, pakko tässä on pärjätä, kun ei oikein ole vaihtoehtoja. Ehken edes aina haluaisi pärjätä mutta pärjään silti kun kerran on pärjättävä. Täytyy tehdä se mikä täytyy tehdä, ja sen toki teen. Ehkä joskus tuntuu etten jaksaisi, ehkä joskus kaikki painaa liikaa, ehkä joskus sitä on liian yksin. Ehkä joskus haluaisin sanoa etten todellakaan pärjää, että voiko joku auttaa ja hoitaa asiat kuntoon puolestani. Paha vain, etten mä nyt voi mitenkään sanoa niin, kun tällä hetkellä olen ainoa ihminen joka voi tämän hoitaa. Eli täytyy siis pärjätä, ja pärjäänhän mä.
Huomenna mä kyllä antaudun sille tunteelle etten ole yksin, ja huomenna mä en ihan näin yksin enää olekaan.