Kävin äsken työkeikalla, jolla jouduin kohtaamaan lapsia. Käytän sanaa ”joutua” siksi, etten ole kauhean hyvä lasten kanssa. Eipä mulla mitään heitä vastaan ole, mutta en vain useinkaan tunne oloani kovin luontevaksi lasten kanssa. En oikein tiedä, miten suhtautua heihin, puhua heille, miten [I]olla[/I] – etenkään, jos lapsen vanhempi on vieressä seuraamassa tilannetta.
Varsinkin lapsiin liittyvät työkeikat mietityttävät. Lapsi kun voi olla ujo, vetäytyvä, hiljainen. Miten sellaisen suusta saa vastauksia mihinkään? Aina ei saakaan. Ujot, vetäytyvät ja hiljaiset aikuiset useimmiten skarppaavat, tietävät, että joissakin tilanteissa on vain ylitettävä itsensä. Mutta eihän lapsi sellaisia käyttäytymisnormeja noudata. Lapsi vain on, ja tarvittaessa piiloutuu äitinsä selän taakse. Joo-ei -tyylisistä vastauksista on hankalahko saada juttua aikaiseksi.
No. Tänäänkin sitten mietin jo etukäteen, miten saisin mahdollisesti hiljaisen lapsen avautumaan edes hieman. Onneksi huoleni oli turha – paikalla oli kaksi vallan mainiota tapausta, jotka puhuivat puhumistaan myös kysymysteni ulkopuolella. Nämä pojat olivat innoissaan asiastaan ja suhtautuivat siihen niin ihanan tosissaan. Kivoja kommentteja tuli yli tarpeenkin. Joskus näinkin, onneksi. 🙂
Nyt kahvinkeitin päälle ja kirjoittamaan.