Kävin tänään äiskän kyydillä kaupassa. Se tuli hakemaan, koska oli pakko lopultakin viedä pois pikkuvapuista kertyneet pullot (joita muuten oli seitsemän kassillista). Niitä ei ihan kävelten viety. Kassalla edellinen asiakasmies kahteli äiskää. Se pisti hymyilyttämään, vaikka kyseiseen reaktioon äidin kanssa liikkuessani aika paljon törmäänkin. Se nainen kun vetoaa miehiin, yhä viiskymppisenä varmasti yhtä suuressa määrin kuin parikymmentä tai kolmekymmentäkin vuotta sitten. Enkä kyllä edes ihmettele; onhan äiti kaunis. Lähes mustalla tukallaan, sinisillä silmillään, poskipäillään, hymyllään ja ennen kaikkea [I]eloisuudellaan[/I] se kerää aika paljon katseita ja ihailijoita.
Nyt joku äidin kuvan nähnyt voi väittää vastaan, mutta valtaosan ja myös itseni mielestä me ei olla kovinkaan samannäköisiä. Itselläni on vihreät silmät, vaaleampi tukka, erilainen suu ja nenä. Isääni oon tullut. Äidiltä olen kyllä perinyt poskipäät ja jonkinmoiset lievähköt hymykuopat, ja sitten sen eloisuuden. Ja lopulta se on kai se piirre, minkä vuoksi muhunkin jotkut haksahtaa, uskoisin. Tiedän kauniita ihmisiä – [I]todella[/I] kauniita – joilta tuo eloisuus puuttuu. Ja silloin ihminen on vähän kuin kuva tai nukke – kaunis katseltava, mutta jotenkin jähmeä. Eloisuus puolestaan tuntuu korvaavan puutteita ulkonäössä. Se tekee ihmisestä läsnäolevamman, vetoavamman, jollain tapaa leikkisämmän. Tämän olen huomannut niin objektina kuin subjektinakin.
Ja lopulta eloisuus, se kuuluisa ”pilke silmäkulmassa” on kai myös tekijä, joka tekee musta äitini tapaisen. Siis juurikin tapaisen, ei näköisen, vaikka ehkei näitä kahta voi täysin erottaa toisistaan. Elekielessä ja [I]tavassa olla[/I] on meillä aika paljon samaa. En silti menisi vannomaan, että kolmenkymmenen vuoden päästä kerään yhtä mittavasti katseita kaupassa, kadulla, junassa… =)
Edit. Koska joku kuitenkin käsittää väärin: En kirjoittanut tätä kalastellakseni kehuja.