Tämä päivä ei ole ollut kovin kiva. Oli toki viihdyttävää nähdä kaveria, mutta muuten on ollut aika paha mieli koko päivän. Olen ahdistunut ja ikävöinyt, enemmän jopa kuin yleensä. Nuo tunnetilat eivät kyllä liity toisiinsa ollenkaan, mutta nyt ne näyttävät jylläävän yhtäaikaisesti. Voi surkujen surku.
Miksi joidenkin on niin vaikea ymmärtää, etten ole lähdössä pois kenenkään vuoksi? Okei, tämä John-juttu tuli samaan saumaan kun suunnittelin ulkomaille lähtöä, mutta en todellakaan ole lähdössä sen vuoksi. En ole niitä ihmisiä, jotka lähtevät toisen perään tuosta noin vain. Ja lähtöaie mulla on ollut mielessä paljon ennen kuin tuo ihminen sohaisi elämääni millään tavoin. En koe tarvetta todistella mitään, mutta ärsyttää vain, kun tuollaista luullaan. Musta kun jo ajatus moisesta on melkoisen naurettava. Tällä itsenäisyydellä, omapäisyydellä ja ahdistuskyvyllä varustettu ihminen tekemässä tuommoisia ratkaisuja jonkun uuden tuttavuuden vuoksi? No way. Lähden koska tunnen siihen suurta tarvetta ja lähtisin ihan joka tapauksessa. Jos joku ratkoo elämäänsä toisen ihmisen perässä, ei se tarkoita, että allekirjoittanut niin tekisi. Varsinkaan, kun tämän tunne-elämän varaan ei voi laskea mitään.
Ikävöidä saa kai silti. Ja odottaa. En tiedä mitä on edessä, mutta tahdon nauttia siitä, mitä saan kohta. Ehkä se ei olekaan sitä mitä odotin, tai ehkä en itse olekaan sitä mitä toinen odotti. Ehkä kerran aistittu taika katoaa, ehkä ahdistun. Kuka tietää. Siksi pitääkin tarttua hetkeen – muuten ei voi nähdä eikä löytää.