Lähdin juoksemaan täydelliseen aikaan; oli jo alkanut hämärtää, muttei ollut vielä pimeä, ja itse asiassa pimeys tuli vasta ihan kolmen vartin lenkin lopussa. Tyynessä iltahämärässä joki ja Halistenkoski rantoineen näyttivät hirmu kauniilta. Ja mikä parasta, pääsin näkemään suloisia luontokappaleita ihan läheltä. Ensin bongasin joessa kaksi joutsenta, jotka näyttivät yhtä tyyniltä kuin joki itsekin. Yhden pellon läpi kulkevaa polkua pitkin juostessani ohitin iltalevolla olleen jäniksen, joka ponkaisi ylös ihan vierestäni ja lähti loikkimaan karkuun. Kotipihaan tullessani ja portailla hengitystä tasatessani pieni siili vielä kipitti ihan jalkojeni juuresta, eipä tainnut edes huomata mua. 🙂
Nyt on hyvä ja rentoutunut mieli, aika seesteinenkin. Toteanpa taas, että juokseminen on parasta mahdollista terapiaa. Se on sellainen yksityinen kupla, vähän kuin poikkeama muusta ajasta, jonkinlainen syvänne. En ikinä jaa sitä kenenkään kanssa, juoksen aina yksin. Se on täydellistä.