Sunnuntaiahdistus on ollut tänään vielä tavallistakin massiivisempi. Vaikea eritellä ahdistavia elementtejä; osan tiedostan mutta osa sitten taas on yhtä sekavaa, muodotonta massaa. Päivä on ollut sateinen ja harmaa, niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin. Veljen kanssa katsottiin Could Mountain -elokuva siinä toivossa että mieliala leffan myötä paranisi, mutta päinvastoinhan siinä kävi. Se oli osittain melko raaka ja rankka elokuva, ja toivottoman surullinen toki myös. Mä en tosiaankaan olisi halunnut enää enempää niitä ahdistavia elementtejä, edes leffan muodossa, mutta niin siinä vain kävi että lopputekstien tulvahtaessa ruutuun nieleskelin itkua. Se tosin ei johtunut läheskään pelkästä elokuvasta, vaan juurikin tästä pohjattomasta mielialasta.
Tämä on niitä päiviä jolloin toivoo että saatavilla olisi se syli ja joku, joka silittäisi ja pitäisi hyvänä. Voi kun saisi hetken olla pieni heikko nainen ja antaa jonkun muun huolehtia kaikesta. Se joku voisi myös pitää kiinni ja puhua kauniita sanoja. Toki mulla on elämässäni ihmisiä joille ei tarvitsisi kuin soittaa, niin saisin tuon kaiken, mutta kun en mä halua sitä heiltä, vaan joltain erityiseltä. Yhden ihmisen kelpuuttaisin mutta hänen kanssaan en ainakaan vielä toistaiseksi ole sillä tasolla että voisin tuollaisia pyyntöjä esittää. Joten olen siis yksin ja ahdistun lisää.
Onneksi on jo ilta.