Äh, en mä tiedä. Mistään. Mitään. Enkä ainakaan O:n suhteen. Vaisto sanoo että pitäis lopettaa koko juttu, juuri tämän epätietoisuuden vuoksi. Mä joko ihastun tai en ihastu. Ja jos ihastun kunnolla, oikeasti, olen yleensä varma siitä tunteesta enkä epäröi. Nyt mä epäröin. Nyt en yksinkertaisesti tiedä, miltä musta tarkalleen ottaen tuntuu ja pelkäänpä, että liian laimealta kuitenkin. Mun pitäisi olla innoissani, korviani myöten ihastunut eikä saada ajatuksiani irti siitä ihmisestä. Ja nyt mä kuitenkin mietin, mitä mahdan tuntea sitä kohtaan, mitä mahdan haluta ja olenko tarpeeksi kiinnostunut siitä. Ei kai sitä pitäisi miettiä? Ei ainakaan mun, sillä tiedänhän mä, millainen tavallisesti ihastuttuani olen ja miltä musta silloin tuntuu.
Ja kuitenkin mä mietin, että jospa sittenkin. Jospa sittenkin tunne syvenee ja saavutan jonkinlaisen varmuuden. Jospa tämä epäröinti on vain merkki siitä, miten aikaisemmat, tavalla tai toisella pieleen menneet suhteet tai suhdeyritelmät ovat muhun vaikuttaneet. Ehkä nyt haluankin olla varovaisempi. Ehkä nyt haluankin tutustua ihmiseen paremmin ennen kuin tiedän, mitä tarkalleen ottaen tunnen. Ja mitä haluan. Ehkä kaikki tämä tunnesotku onkin vain sitä, etten todellakaan vielä tiedä, millainen se ihminen on. Enkä tiedäkään, osittain vasta kolmisen viikkoa kestäneen tapailun vuoksi ja osittain siksi, että O on niin hiljainen. En vielä ole päässyt kovin hyvin perille sen ajatuksista. Ehkä mun pitäisi jatkaa, odottaa vielä, ottaa selvää siitä ihmisestä.
Mieluusti unohtaisin kaiken analysoinnin, omien tunteideni vahtimisen ja antaisin vain mennä. Mutta kun mä en tahdo satuttaa ketään, vähiten O:ta. Tai oikeastaan ainoastaan sitä, itselläni ei ole niin väliä. En mä totta puhuen itseäni varjele, en ole ikinä varjellut tunneasioissa. Jos sattuu, niin sitten sattuu, ilman riskiä ei voi koskaan saavuttaa mitään. Niin mä olen aina ajatellut, itseni kohdalla siis. Mutta toinen ihminen on eri asia. Mä olen tahtomattani loukannut liian montaa ihmistä, ja paria kai aika syvästikin. Ja kun O avautui mulle omista menneistä särkymisistään ja siitä, miten nykyään vähän pelkää aloittaa mitään uutta, pelkää sitä munkin kanssani, aloin pohtia, että mitä jos mäkin vielä satutan sitä. Vietän aikaa sen kanssa, annan sen tulkita itsestäni lupauksia joita en ehkä pysty täyttämään – ja sitten lopetan koko jutun. Niin voi käydä.
Mikä on ihmisen vastuu toisesta ihmisestä? Jos tietää, että mahdollisesti tulee vielä satuttamaan toista, ja jos tietää, että sitä toista on satutettu ennenkin – pahasti – ja että se on siinä mielessä hauras ja pelkää uutta särkymistä jo ennalta, onko oikein jatkaa tutustumista? Vai pitäisikö koko homma jättää sikseen sen vuoksi, ettei ehkä pystykään tarjoamaan sitä mitä toinen toivoisi ja siksi, että varjelisi sitä toista? Toisaalta, kuka voisi koskaan luvata mitään, kuka voisi olla varma? Ei tunteistaan kai koskaan voi mennä takuuseen. Se kai on pelin henki, se, että sattua voi mutta riski otetaan silti. Vai onko? Yritänkö mä kuitenkin vain saada itseni vakuuttuneeksi siitä, että on ihan oikein katsoa asiaa eteenpäin vaikka sitten samalla ehkä O:ta loukkaankin? Niin, mitäs sanotte? Onko jokainen oman onnensa seppä, vastaako jokainen vain omasta onnestaan?
Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.