Tänään on taas parannettu maailmaa (=jauhettu paskaa) ihan antaumuksella. Kaverin kanssa hurahti tossa muutama tunti, kotiuduin vähän aikaa sitten. Käveltiin urheilupuistossa, testattiin siellä olevia kuntolaitteita, keinuttiin ja laskettiin liukumäkeä. Sitten syötiin vielä jätskit hämärtyvässä jokirannassa. Melkoista parhautta.
On se tavallaan ihan hyvä, että on kavereina samanlaisia haahuilijoita, haihattelijoita ja oman elämänsä kuljeksijoita kuin mitä itekin olen. Taitaa tässä kohtapuoliin käynnistyä viides ”välivuosi”, heh heh. Joskin inhoan kyseistä termiä, koska se sisältää oletuksen elämän putkimaisuudesta ja siitä, että opiskelua kohti tulisi koko ajan suunnistaa. Oma suunnistusvaistoni kun on vähän hukassa. Tiedän mitä haluan olla ja tiedän vielä haluavani opiskellakin, mutta nyt painaa levottomuus liiaksi, jotta voisin jäädä aloilleni. En löydä siihen motivaatiota, elämä pakottaa menemään. Ja olenko koskaan elänyt sen mukaan, mitä yhteiskunnan normien mukaan olisi ”hyvä” tehdä, jos sydän on sanonut toisin? En. Joku voi sen vuoksi kutsua luuseriksi, saamattomaksi, vätykseksi tai miksi tahansa, mutta musta on ehkä miljoona kertaa tärkeämpää toteuttaa omaa tunnettaan. Mähän en pysty pakottamaan itseäni, enkä toisaalta tahdokaan.
Tuleekohan musta koskaan mitään? Tätä mietin joskus, ihan uteliaisuudesta. Vastausta en tiedä, mutta luulisin. En vaan tajua, miksi olisi niin kova kiire. Miksei voi ensin mennä, kokeilla juttuja, kokea ja oppia? En tästä enää nuorru, mutten toisaalta ole vanhakaan. Jos maa polttaa jalkoja, sisin huutaa elämää ja sydän repii toisaalle, en näe syytä, miksen tekisi sitä, mikä tuntuu hyvältä. Ehdin kai vähän myöhemminkin tulla joksikin. Ja toisaalta: Kaikki se, mitä olen kokenut, koen ja tulen kokemaan, jo tekee musta – ja [I]mulle[/I] – sitä jotain.