Juuri sinä hetkenä, kun asiat kaatuvat niskaan, kun vain ahistaa, kun itken elämän epäreiluutta ja ikävää, kun tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan ja kun yritän nukkua lähinnä siksi, ettei olisi koko ajan niin paha olo – juuri silloin saan sen, mitä eniten tarvitsen.
Se John tulee Suomeen kolmen viikon päästä, yhdeksäksi päiväksi. Se varasi lennot eilen illalla, kuulin asiasta erinäisten ongelmien vuoksi vasta äsken. Iloinen? Olen. Onnellinen? Voi kyllä.
Tajuan kaikki realiteetit. Ja tajuan kaikki vaikeudet. Silti mun on pakko katsoa tämä juttu. Pakko sen vuoksi, mitä tunnen. Mitä sitten, vaikkei siitä mitään tulisikaan ja mitä sitten, jos tulevaisuudessa tuntuu vielä pahemmalta kuin viime päivinä…on kuitenkin yritettävä. En halua myöhemmin miettiä, mitä olisi voinut olla. En halua ihmistä, josta joskus laulaa hiljaa mielessään [I]”…kun kuolen, ajattelen sinua”[/I] vain siksi, että luovuin aikeesta yrittää. Ja voihan olla, että käy hyvinkin.
Alkoi muuten just jännittää – hyvällä tavalla. 🙂