Argh. Mä ajattelen koko ajan vain miehiä. Ehkä ekaa kertaa elämässäni tiedän, mitä puute todella tarkoittaa. Eikä siis pelkän seksin suhteen – sillä sellaisesta puutteesta olen toki kärsinyt ennenkin – vaan tämä puute koskee miehiä kokonaisuudessaan. Kaipaan miestä, ihan kaikkineen. Seksiä, kosketuksia, syliä, puhetta, tuoksua, tuntua… Ja siksipä tosiaan mietin miessukupuolta jatkuvasti. Työkaverilla on sama ongelma ja työpäivät täyttyväkin ”sermipalavereistamme” joissa huokailemme miesten ihanuutta. Ihan hullua tämä tämmöinen. Miten vastakkainen sukupuoli voikin vaikuttaa muhun, järkevään naiseen, näin?
Mä vähän luulen, että siinä äskeisessä miesjutussanikin kävi niin, että ihastuin tyyppiin osittain siksi, että se on mies ja pystyin kohdentamaan nämä kaikki tuntemukseni siihen. Siis joo, oli se kiva ja fiksu ja niin edelleen, mutta kyllä se elämänarvojen erilaisuus olisi vaikuttanut muhun jo aiemmin paljon vahvemmin jos en olisi tällä tavalla järjiltäni. Näin vain edessäni ihanan miehen ja kaikki muu unohtui. Ja pahinta on, että mä vieläkin himoitsen sitä ajatuksissani. Lähinnä sen olemusta siis. Täytyy sanoa, että ulkoisesti se vastasi täydellisesti miesihannettani ja oli vielä niin pirun hyvä sängyssäkin. Vähemmästäkin sitä tyttö hurahtaa. Eikä tämä nyt tarkoita ettäkö ulkonäkö olisi tärkein – tai edes kovin tärkeä – asia, mutta miespuutoksessa se kyllä sai ja saa levottomaksi. Siihen yhdistettynä se kielellinen lahjakkuus (hahaa, kaksimielistä, mutta ihan tarkoituksella) ja myös äly saivat mut suorastaan tolaltani. Siinä unohtui hyvin helposti se tosiasia, että tapamme elää olivat aivan eri sfääreissä.
Mutta siis joo, luulen kyllä että iso osa tuota hurahdusta oli juurikin sitä, että tarvitsin vain jonkin konkreettisen kohteen haluilleni ja kaipuulleni. Se olisi kai yhtä hyvin voinut olla joku muu. Pahinta on, että nytkin vain ajattelen tarvitsevani jonkun, miehen, joka lopettaa puutokseni. Enkä kuitenkaan tahdo olla kenen kanssa tahansa, vaan haluan tuntea myös henkistä vetovoimaa. Ja sitten tässä on vielä sellainenkin pikku pikku probleema, että en mä oikeastaan edes tahtoisi seurustella tällä hetkellä. Tavallaan haluaisin jotain kevyttä, mutta ihmisen kanssa, joka vetoaa muhun. Ja jos joku vetoaisi, alkaisin kuitenkin hyvin pian haluta enemmän. Mahdoton yhtälö siis. Täytyy kai vain jatkaa kärvistelyä.
Työkaverin kanssa leikiteltiin ajatuksella sunnuntaimiehestä. Sellainen kaikin puolin ihana mies joka saapuisi aina sunnuntaisin helpottamaan ahdistustamme. Niin, ja voisi se jäädä sitten vielä maanantaiksikin, kun yleensä tuo ahdistus on kaksipäiväinen. Se voisi olla ja pitää hyvänä, silitellä, ja antaa tietysti jumalaista seksiä. Se voisi yöllä keittää mulle kaakaota kun en saa unta, ja ottaa syliin kun pelottaa ja ahdistaa. Ja puhua älykkäitä ja mukavia. Semmoinen olisi ihanteellinen. Mutta tässäkin valitettavasti tulee vastaan se fakta, että lopulta sellaisen ihanuuden kanssa tahtoisi varmaankin alkaa viettää enemmän aikaa. Hyvin pian se sitten olisikin jo seurustelua, ja kun en mä nyt tosiaan oikein tahdo sitäkään. Hankala nainen.
Joten kärvistelen.