Tekee mieli repiä hiukset päästä. Lyödä päätä seinään. Vajota maan alle, tai sängyn alle nyt ainakin. Miks pitää aina mokailla? Miks pitää tehdä asioita sellasella vauhdilla, että aina menee jotain pieleen?
Eräs tämän olon aiheuttaja löytyy ihan parin tunnin takaa. Lähetin viestin väärään numeroon. No joo, sellasta sattuu, elämä on, ja niin edelleen. Mutta kun tää ei ollut mikä tahansa viesti.
Mulla on eräs ystävä. Pitkäaikaiseksikin voisi häntä kai jo kutsua, kun viitisen vuotta ollaan tunnettu. Tiedän että hän on ollut enemmän tai vähemmän ihastunut allekirjoittaneeseen jo piiitkään. Tiedän sen siitä, että hän on monesti ilmaissut asian suoraan. Vastakaikua hän ei kuitenkaan ole puoleltani koskaan saanut.
Nyt viime viikonloppuna tämä ihminen oli luonani juhlimassa synttäreitäni. Koko kahden päivän ajan hän suhtautui muhun kuin kehen tahansa, ja tokihan päättelin siitä, ettei hän enää tunne mua kohtaan muuta kuin kaveruutta. Ja se olisi ollut pelkästään hyvä juttu.
No, eilen sain häneltä sitten tekstiviestin, jossa hän taas avautui tunteistaan. En vastannut siihen mitään, koska en osannut vastata mitään. Olen jo muutaman kerran hänelle todennut, että meistä ei voi tulla mitään, mutta siinä on melkoisen sitkeä tapaus. Jätin siis vastaamatta kunnes keksisin jälleen jonkin fiksun, lempeän ja selkeän tavan sanoa, ettei kiinnosta.
Tänään aamulla sitten olin lähettämässä kaverille viestiä. Avauduin siihen myös tästä pojasta, koska kaveri tuntee historiani aika hyvin, ja tietää kaiken myös tästä tapauksesta. En nyt suorastaan haukkunut tyyppiä, mutten mitenkään kovin pehmeästikään asiaani ilmaissut. Lainasin myös viestiin tekstin, jonka tämä poika eilen mulle lähetti.
No arvatkaas kelle sen viestin sitten vahingossa lähetin? No sille pojalle itselleen tietysti.
Tajusin mokani heti kun näin, mihin numeroon viesti oikein lähtikään. Mutta millä viestin pysäyttäisi? Eipä millään. Niinpä katselin kun suloinen juoruviestini lähti aiheuttamaan tuhoa määränpäähänsä.
No juu. Kyllä se poika nyt varmaan käsittää ettei tule koskaan saamaan vastakaikua tunteilleen. Harmittaa vaan vietävästi, että sen piti käydä näin. Tuo viesti ei siis todellakaan ollut mitenkään ystävällinen, tai mukavaa luettavaa sille, josta se kertoi. Ja me kun kuitenkin ollaan (oltiin?) ystäviä. Vähän aikaa sitten sain vastausviestin tältä pojalta, mutten uskalla katsoa sitä. Ihan kuin se katoaisi puhelimestani, jos vaan tarpeeksi kauan välttelen sitä.
Tajusin vaan taas kerran, että mulla on aika usein tällainen `revin hiukset päästä´ -olo. Tämä nyt oli tietysti puhdas vahinko, mutta usein toimin ihan liian nopeasti. Ajatus tulee perässä viiveellä, ja sitten onkin jo liian myöhäistä. Kunpa sitä joskus oppisi…