Mietin eilen pitkästä aikaa yhtä juttua, joka tapahtui kuusi vuotta sitten. Jotenkin se tuli puheeksi kaverin kanssa, eikä se sitten lähtenytkään mielestäni koko iltana. Aikoinaan jouduin ajattelemaan ja käymään sitä läpi tosi pitkäänkin, mutta vaikka vielä nykyisinkin aina joskus muistelen sitä, koen jo päässeeni sen yli. Silti vieläkin sen tarkempi ajatteleminen jotenkin hätkähdyttää; tulee fiilis, että ”Tapahtuiko se todella mulle?”. Mietin myös, kuinka paljon se lopulta vaikutti muhun silloin, ja näkyvätkö nuo vaikutukset yhä? Siihen on mahdoton vastata, mutten olisi yhtään yllättynyt, vaikka vastaus olisi myöntäväkin. Olihan se iso juttu, ja vaikka se satutti järjettömästi jo silloin, tajuan sen merkityksen laajemmin vasta nyt.
Hassua, että vaikka se on vanha juttu, ja vaikka nyt jo tiedän, ettei vastuu tapahtuneesta millään muotoa ollut mun, on edelleenkin vaikea puhua siitä ihan julkisesti, kuten nyt vaikka tässä blogissani. Muutamille ihmisille olen siitä kertonut henkilökohtaisesti; yleensä ystäville silloin, kun koen saavuttaneeni tietyn luottamuksen ja myös useimmille poikaystävilleni. Niin, ja onpa siitä tullut joskus kännissä avauduttua vieraammillekin. Tästä nyt ehkä saa käsityksen, että useinkin jauhan siitä, mutta ei se niin ole. Ennen eilistä en edes muista, milloin viimeksi olen siitä jollekulle puhunut. Aikoinaan olisin ehkä halunnut puhua enemmän, mutta silloin en osannut. Eniten ehkä olisin halunnut puhua niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa lähdin kyseiselle reissulle, mutta toki tiedän syyt siihen, miksei asiasta silloin suuremmin keskusteltu. Me oltiin niin nuoria kaikki, eikä kukaan oikein tiennyt, miten suhtautua koko asiaan. Tiedän myös, että ne ihmiset tekivät kyllä parhaansa, ja siinä iässä se tarkoitti yritystä kääntää ajatukseni pois tapahtuneesta. Tietenkään se ei onnistunut, mutta hyvää kaikki kuitenkin tarkoittivat. Myös vanhempieni kanssa olisin tuolloin kaivannut vähän toisenlaista kommunikaatiota kuin mitä oli, ja heille olinkin pitkään katkera siitä, miten he mua kohtelivat saatuaan tietää asiasta. Nykyään kuitenkin ymmärrän, etteivät he tienneet tapahtumien kulkua eivätkä sitä, ettei se ollut oma valintani. Kun kaikki lopulta selvisi heille, katuivathan he ja tarjosivat tukeaan. Se tuli vähän myöhässä, mutta oli kuitenkin ihan hyväksi kaikille käydä ne asiat vielä läpi.
Joskus mä yhä mietin, miten joku voi tehdä toiselle ihmiselle niin. Toki tiedän, että maailmassa tapahtuu paljon pahempaakin, mutta tuntuuhan se erilaiselta silloin, kun pahoja asioita sattuu omalle kohdalle. Mua surettaa kun mietin itseäni silloin; tuntuu vähän siltä, kuin näkisin silloisen itseni ulkopuolisen silmin tai kuin kyseessä olisi joku toinen, vaikka minähän se olin. Samaan aikaan kuitenkin voin hyvin muistaa sen tunteen aamulla kun heräsin, ja kun kahden sekunnin autuaan muistamattomuuden jälkeen päähäni iskostui, mitä oli tapahtunut. Muistan sen kivun ja pelon ja ahdistuksen. Ja muistan, miten yritin olla ajattelematta koko asiaa vaikka se koko ajan tunkikin tietoisuuteeni. En ymmärtänyt silloin mitään. Mistään. Ja pelkäsin miehiä kauan sen jälkeen.
Hyväksikäyttö on ruma sana.