Maailmassa on tällä hetkellä tiettävästi kolme ihmistä, jotka ovat toistuneesti saaneet allekirjoittaneen pasmat sekaisin. Kaikki miehiä. Kaikki miehiä, joiden kanssa on joskus ollut jotain. Kaikki miehiä, joiden kanssa on joskus ollut jotain, muttei ole enää. Se on kummallista. Vaikken etenkään kahden näistä kanssa voisi enää edes kuvitella aloittavani mitään, pasmojen sekoaminen tapahtuu väistämättä, jos satun näkemään vilauksenkin tyypeistä. Tai no, toisesta en käytännön syistä voisi nähdä edes sitä vilausta, tai ainakin siihen olisi hyvin pieni todennäköisyys, mutta tiedän varmasti, mikä reaktioni kyseisen tyypin näkemiseen olisi: pulssin kiihtyminen, jalkojen muuttuminen keitetyksi spagetiksi, käsien hikoaminen, kumma tunne jossain vatsan seutuvilla. Sama pätee myös siihen toiseen tyyppiin, ja tämän voin sanoa puhtaasta kokemuksesta.
Kolmas tyyppi sitten taas… No, se on vähän toinen tarina. Pasmat kyllä sekoavat hänenkin suhteensa, mutta tämän miekkosen kanssa – mikäli facebookia lainaten oma parisuhdestatukseni olisi jotain muuta kuin monimutkaisessa parisuhteessa oleva – voisin vieläkin harkita jotain. Nyt en siis häntä mitenkään himoitse, mutta jos olosuhteet olisivat toiset, voisin uteliaisuuttani haluta katsastaa, josko meistä voisi olla johonkin. Tämä ehkä siksi, ettei sitä koskaan tullut kunnolla testattua. Kun tapasimme, oli 17-vuotias ja seurustelin. Ihastuin tyyppiin kuitenkin ihan täysillä. Kerran lipsahti pussaamisen puolelle, mutta muutoin yksittäistä kädestä pitelyä ja parin hitaan tanssimista lukuun ottamatta välit pysyivät platonisina. Kumpikin kuitenkin tiesimme toisen tuntemuksista, ja mietinpä tuolloin myös ihan vakavasti silloisesta suhteestani lähtemistä. En kuitenkaan lähtenyt, sillä tunteeni exääni kohtaan veivät voiton. Ajattelin kyseen olleen ehkä vain ohimenevästä ihastuksesta, ja ohihan se menikin, kun kyseisen tyypin kanssa hengailu loppui.
Ja sitten, kun kolme vuotta myöhemmin lähdin suhteestani, seurusteli tuo ihminen onnellisesti. Vaihdettiin muutamaan otteeseen kuulumisia, mutta siihen se jäi. Nyt sitten joku kuukausi sitten löysimme toisemme facebookin kautta ja tavattiinkin pari kertaa joitakin viikkoja sitten. Ihan kavereina siis, vaikka tapaamisten aikaan mulla olikin tässä monimutkaisessa suhteessani off-vaihe. Eikä toki pelkästään siksi. Tuosta ihastuksesta ja siitä seuranneista tapahtumista on nyt vuosia, emmekä me toki ole samoja ihmisiä kuin tuolloin. Mutta, niinhän se varmaan vähän on, että jos on kerran tuntenut vetoa johonkuhun ja jos sitä vetoa ei ole millään ”murrettu” (siis vaikkapa yrittämisen ja epäonnistumisen kautta), se ei välttämättä itsestään katkea. En tarkoita, ettäkö nyt, vuosia myöhemmin olisin millään muotoa enää ihastunut kyseiseen ihmiseen koska en ole – enhän edes tunne häntä – mutta joku hienoinen sähkölanka siinä välissä saattaa silti olla, vaikka ihan viatonkin. Äh, sitä on vaikea selittää ilman että kuulostaisi siltä, että todella haluaisin tuosta ihmisestä jotain tai jollain tapaa häntä himoitsisin.
Hmm, mulla oli mielessäni joku eroavaisuus noiden kahden ensin mainitun ja sitten tämän viimeisin miehen kohdalla. Mietiskelin, että ekojen kohdalla pasmojen sekoaminen johtuu varmaan yksinkertaisesti siitä, että kummankin kanssa fyysinen vetovoima toimi hyvin. Oli kemiaa, joka ei kadonnut ihastuksen hiipumisen myötä. Kun taas tämä viimeisin… senkin kanssa oli fyysistä vetoa, mutta siinä rinnalla myös aika paljon henkistä. Ehdittiin jutella tuona aikana paljon ja havaita, että meitä yhdisti melko monikin asia. Sama pätee edelleen. Nyt jälkikäteen mietittynä kahden ensimmäisenä mainitun miehen kanssa suhteesta ei olisi ikinä voinut tulla mitään, ihan vain luonteenpiirteellisten ja arvomaailmallisten eroavaisuuksien vuoksi. Kolmannen kanssa taas olisi voinut. Tähän ihmiseen törmätessä tekee mieli jäädä juttelemaan pasmojen sekoamisesta huolimatta, kun taas nuo kaksi voisin helposti vain ohittaa, vaikkei siis missään katkerissa väleissä ollakaan. Ehkä kolmannen noista kahdesta erottaa tosiaan myös se seikka, että jotain jäi tavallaan kesken silloin vuosia sitten.
No joo. Ei kai tällä pohdinnalla ole sen enempää alkua, loppua kuin pointtiakaan. Kunhan tuli mieleeni, kun tänään kahvilan ulkopöydässä auringonpaisteessa kirjaa lukiessani joku tuli ja istahti samaan pöytään.
Se oli se kolmas.