Irlantilainen pakkaa tavaroitaan. Musta tuntuu että kuolen ajatukseen huomisesta. Enkä ole ainut. Jo tiistaiaamuna toi yks vetisteli asian vuoksi ja mä sitten perässä samana iltana. Viime yönä tuleva jäähyväisten jättö nousi pintaan taas ja puhuttiin asioita halki. J tulee tänne taas heinäkuun alussa, pariksi viikoksi kai. Huominen tuo tullessaan pienen kuoleman, mutta on hyvä tietää ettei se ole lopullista.
Silti valehtelisin jos väittäisin että olo on millään muotoa helppo. Äsken vierähti kolmetuntinen sohvalla eroahdistuksen vallassa. En tiedä, kumpi itki enemmän, kaiketi tuo vihreän saaren asukas.
Kolahtanut on ja kovaa. Tää on niin kliseistä, mutta tuo on kaikkea mitä oon halunnut. Sen kanssa voi puhua mistä vaan, nauraa samoille asioille, piikitellä, saada ja antaa loputonta läheisyyttä, ja sitten sen kanssa on vielä mielettömän kiihkeetäkin – siis niin sanotusti kaikki samassa paketissa. Ja tiedän, että tää on niin molemminpuolista kuin olla ja voi. Ennen eilistä J jostain syystä kuvitteli että mä säikähtäisin jos se kertoisi, mitä oikeasti tuntee. No, en säikähtänyt. Jaan sen fiilikset ihan täysin. Ei oo koskaan tuntunut tältä.
Ja nyt se pakkaa kamojaan. Jäähyväisten jättö on jo alkanut ja jatkuu tänään, ens yönä ja huomenna. Mietinpä vain, mihin meen itkemään sitten kun se tosiaan lähtee ja mä jään.
Muutama viikko ei ole paljon, tiedän. Mutta nyt se vaan tuntuu loputtomalta. Tavallaan se onkin. Silti en voi muuta kuin odottaa, ei oo vaihtoehtoja.