Mulla on jo pidempään pää ollut täynnä ajatuksia, mutta en vaan jotenkin ole saanut niitä ”paperille”. Ja silti koko ajan on tarve, että pitäisi saada, mutta mussa on joku lukko, joka ei suostu aukeamaan.
Ison osan ajatuksista ja tunteista on haukannut tuo suhde, vaikka toisaalta yritän työntää noita ajatuksia taka-alalle. Syystä että en haluaisi enkä jaksaisi nyt ajatella niitä. Mutta tiedän kyllä, ettei tunteiden pakoilu ole järkevää, ei edes väliaikaisesti, eikä oikein mahdollistakaan.
Mähän päätin antaa taisteluparille toisen mahdollisuuden nähtyäni sen kantavan vastuun teostaan merkittävällä tavalla. Se tuli tänne, viipyi melkein kaksi viikkoa, ja tavallaan kaikki meni ihan hyvin. Mutta viimeisinä päivinä musta alkoi tuntua jotenkin erilaiselta. Ärsytti, ahdisti ja totta puhuen en ollut kovin pahoillani, kun se sitten lähti. En, vaikka tiesin etten tulisi näkemään sitä ihan hetkeen. Päällimmäinen tunnetila oli oikeastaan helpotus siitä, että sain taas tilaa ja aikaa olla itsekseni.
Siitä on huomenna viikko kun se lähti. Eikä mulla ole oikeastaan ollut ikävä. Aina ennen oli, mutta ei nyt. Olen kyllä ajatellut sitä paljon, mutta vähän toisella tavalla. Olen miettinyt tätä suhdetta ja sitä, millainen se on ollut tähän asti ja millainen mahdollisesti tulisi olemaan tulevaisuudessa. Olen miettinyt, millaisia ihmisiä me kumpikin ollaan ja millä tavalla ollaan tässä suhteessa. Enkä mä oikein enää tiedä, mitä haluan. Ei tämä johdu siitä, mitä joulun alla tapahtui. En ainakaan usko että johtuu, vaikka tokihan kaikki vaikuttaa kaikkeen ja voi silläkin olla tässä osansa. En mä kuitenkaan mitään suoraa yhteyttä tapahtuneen ja nykyisten tunteideni välillä näe, eikä se ainakaan ole ainut syy sille, miksi nyt tunnen näin.
Jokin vain on lopahtanut. En tiedä kuinka pysyvästi, ja mikä jokin, mutta jokin. Tuntuu hankalalta enkä enää saavuta sitä varmuutta, jonka vielä jokin aika sitten tunsin. Suoraan sanoen mua häiritsee muutamakin asia. Kuten se, miten erilaisia me joissakin asioissa ollaan. En tarkoita, että parien pitäisi olla toistensa klooneja, ei suinkaan, mutta tietyillä osa-alueilla samankaltaisuus olisi suotavaa. Mulla on hirveästi tavotteita ja kiinnostuksenkohteita elämässä, mutta tuntuu, ettei toisella osapuolella ole niitä juurikaan. Mua kiinnostaa huolehtia itsestäni, oppia, kehittää itseäni, mulla on intohimoja… kun taas toisen osapuolen ainut intohimo tunnun olevan minä.
Älkää käsittäkö väärin, en ole itsekeskeinen. Mutta noin se näyttää olevan. Mun elämä ei koskaan pyöri yhden ihmisen tai asian ympärillä, vaan mulla on aina monia rautoja tulessa. Sillä ei ole. Eikä se oikein tunnu ymmärtävän sitä, ettei se ole mun elämäni kiintopiste, vaikka mä näytänkin olevan sen. Ja sitä mä taas en tahtoisi olla. Tahtoisin että miehellä olisi muitakin intohimoja, kiinnostuksenkohteita, tavoitteita. En tarkoita, että pitäisi olla joku korkeakoulutettu tutkija ja vapaa-ajallaan harrastaa kymmentä eri juttua. Ei, en mä välitä, mitä mies tekee ja mistä se on kiinnostunut, kunhan on jostain. Se, että on joku oma juttu, intohimo, tekee ihmisestä mielenkiintoisen. On toki kiva olla toisen elämän keskipiste – hetken aikaa, vaikka suhteen alussa. Mutta ei jatkuvasti.
Ja sitten on vielä se, miten me ollaan yhdessä. Me oltiin intohimoisia, ja ollaan yhä. Hyvässä ja pahassa. Se on toisaalta ihanaa, mitäpä sitä kieltämään, mutta toisaalta repivää ja kuluttavaa. Välillä on ollut sellainen olo, etten vain jaksa tätä, että kaiken sen keskellä tyhjenen ontoksi enkä kerta kaikkiaan saa suustani enää sanaakaan koska olen vain niin poikki. Syytän tästä meitä molempia, se on meidän kummankin vikaa. Mutta vaikka mä tajuan sen, vaikka me kumpikin tajutaan se, me ei vain osata lopettaa. Jotkut ihmiset tuovat henkilön parhaat puolet esiin, jotkut taas ne huonoimmat. Välillä musta tuntuu, että me kuulutaan jälkimmäisiin, vaikka tosiasiassa me taidetaan tehdä toisillemme molempia, tuoda esiin parhaat ja pahimmat puolet.
Sillä ei kaikki huonoa ole. Jos olisi, suhde olisi jo historiaa. Intohimo toistuu myös hyvässä enkä mä ole koskaan kenenkään kanssa kokenut sitä niin syvästi. Eikä vain pelkkää intohimoa, vaan myös läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Siksi tämä kaikki kai onkin niin hankalaa, kun toisaalta voi olla niin ihanaa ja toisaalta niin kuluttavaa. Mä en tiedä, miten hyviä me ollaan toisillemme. En ihan tosi tiedä.
Sen kuitenkin tiedän, että jokin on poissa. Jokin tunne. Toinenkin aistii sen, ja olen kyllä tunteistani hälle puhunutkin. Mä haluaisin vain tietää, mitä pohjimmiltani tunnen, jotta osaisin tehdä jonkin ratkaisun, jos sellainen täytyy tehdä. Mutta tunnen itseni ja tiedän, että voi olla aikaista tehdä mitään. Mä kun olen aina ollut hieman ailahtelevainen, ja saatan saada tunnepuuskia tyhjästäkin, jotka sitten kuitenkin tasoittuu tai hiipuu pois. Sekin kävi mielessä, yritänkö mä vain keksiä tekosyitä sille todelliselle: sitoutumiskammolle. Sille kun en oikeasti tahdo antaa periksi, se on niin tyhmää ja turhaa.
Kai tähän voi todeta taas sen iänikuisen viisauden että aika näyttää. Mikäpä muukaan kuin aika kertoo, jos tosiaan jokin perustavanlaatuinen, pohjimmainen tunne on muuttunut. Tämä tilanne, jossa me nyt välimatkan takia ollaan – kokonaan yhdessä tai kokonaan erikseen – ei ole paras mahdollinen näyttämään totuutta. Se kun toisinaan sekoittaa pään ja saa aikaan mitä erilaisempia tuntemuksia. Nytkin kaikki tuntui muuttuvan jotenkin epäluonnollisen nopeasti…
No. Eiköhän aika korjaa sadon ja osoita, onko tämä vain hetken harhaa vai jotain todellista.