Mulle sanottiin eilen jotain, mikä pisti miettimään. Itse se sanottu asia ei ollut paha juttu, ei ollenkaan, päinvastoin. Se oli hyvin kaunista, eikä mulle ihan vähään aikaan kukaan ole vastaavaa sanonutkaan. No joo, aina välillähän joku ventovieras cityläinen hehkuttaa jotain, mutta sehän on melko yhdentekevää. Nyt sen teki ihminen, jolla on jotain merkitystä, ja siksipä se tekikin mietteliääksi.
”Yritän ajatella jotain kaunista ja älykästä ja saan päähäni mielikuvan sinusta. Olet jotain sellaista, mitä en ole edes uneksinut tapaavani.”
Hmm. Mä en vain tiedä, missä mennään. Siis omalta osaltani. En oikein tiennyt toisenkaan puoliskon osalta, mutta nyt siihen taisi tulla vähän selvennystä. Enkä mä tiedä, miten reagoida. Pelkään että tuo ihminen odottaa liikaa. Siis luulee mun olevan jotain mitä en sitten olekaan, ja myös odottaa multa jotain mitä en pysty täyttämään. Se ahdistaa, vaikkei kenties pitäisi. Voihan olla, että pelkään turhaankin.
Tähän asti mä otin kaiken melko kevyesti; ajattelin, ettei asiaa tarvitse sen kummemmin ajatella ja että tuskin toinenkaan osapuoli ajattelee. Ajattelin, ettei suuria keskusteluja tarvitsisi käydä vielä pitkään aikaan – jos koskaan. Nyt mä pelkään, ettei se keskustelu ole kaukanakaan. Siis pelkään, koska en tiedä, mitä sanon. En yksinkertaisesti tiedä. Silti voin joutua puhumaan jo tänään, ja voin joutua vastaamaan kysymykseen johon en osaa vastata.