Jollain tapaa olisi paljonkin sanottavaa, mutta joka kerta kun se tarve konkretisoituu tilanteessa, jossa edessa on nappaimisto ja tyhja valkoinen tila, lukkiudun. Ja tavallaan en myoskaan halua sanoa liikaa, en avata asioita joista ei kukaan muu tieda kuin mina tai me, en synnyttaa oletuksia, arvailuja, mielipiteita.
Mutta kuitenkin…
Voiko olla olemassa suhde, jossa sen osapuolet kuluttavat toisensa loppuun? Suhde, jonka liekki on polttava, kiihkea ja joskus miltei aggressiivinenkin, mutta joka palaa loppuun vain koska kaksi ihmista eivat osaa varjella sita vaikka tahtoisivatkin. Voiko olla niin, etta rakkaus, halu olla yhdessa ei sittenkaan ole tarpeeksi syysta, jota kumpikaan ei edes tieda? Ja miksei se ole? Onko niin, etta kaksi ihmista eivat vain voi olla yhdessa, vaikka sen kaiken jarjen mukaan pitaisi olla mahdollista?
On ollut monta hetkea, jolloin hengittaessani tuon ihmisen kaulaan olen tuntenut olevani maailman oikeimmassa paikassa, jota en koskaan haluaisi jattaa. Yha tunnen niin. Ja on monta hetkea, jolloin en nae enka kuule muuta maailmaa, intohimon hetkia joiden jalkeen en edes tiennyt, miten paadyin alastomaksi. Viimeksi eilen elin naita hetkia, ikimuistoisimpana ”rakkaudenteot” eraan vuoren huipulla keskella ei-mitaan, jylhien maisemien ymparoimana. Se oli kaunista ja ajattelin olevani siella missa haluan olla.
Mutta sitten, riidat, turhat ja repivat, molemminpuoliset loukkaukset, viiltavat sanat, paansaryt aivan liian pitkaan jatkuneiden tappeluiden jalkeen vain koska emme osanneet lopettaa. Jalkeenpain vasyneet keskustelut, kuinka voisimme olla paremmin, kuinka voisimme valttaa sen, mita kumpikin inhoamme. Mutta kun seuraava kerta tulee, emme voi. Emme vain osaa. Ja pelkaan, etta naita kasittamattomia riitoja, joiden aikana kaikki tuntuu muuttuvan, on enemman ja enemman koko ajan.
Aluksi ajattelin, etta se on vain intohimoa. Ja ehka se on. Mutta se kuluttaa meita liikaa, ehka viela rikkookin. Enka haluaisi sita, mutta alan olla liian vasynyt.