Viime viikolla en ollut yksin juuri ollenkaan. Töissä toki näin työkavereita päivittäin, mutta melkein kaikki illatkin vietin jonkun kanssa; O:n, työkaverin, perheen tai jonkun muun. Viikon kolmena viimeisenä yönä en edes nukkunut yksin, kun pari yötä kului O:n kanssa ja yhtenä tultiin työkaverin kanssa baarista molemmat mun luo. Ja jotenkin tuo yltiösosiaalisuus ei edes haitannut. Yleensähän mä semierakkona kaipaan aika paljon yksinäisyyttä, mutta nyt seurallisuus tuntui tekevän vain hyvää. Kaipa se erakkoutenikin on ajoittaista, ja joskus vain kaipaa muita ihmisiä enemmän.
Nyt sitten maanantain ja eilisen vietin ihan yksin, ja vaikka viime viikko olikin mukava, on ollut hyvä ottaa välillä aikaa itselleen. Mä kuitenkin viihdyn yksin todella hyvin, ehkä jopa pelottavan hyvin. Yhdeksän kuukautta olen nyt asunut itsekseni ja tällä hetkellä tuntuu etten koskaan enää halua luopua siitä. No, varmasti joskus tulen luopumaan, sillä jos jonakin päivänä saan kasaan hyvän ja vakaan parisuhteen, haluan tietysti jossain kohtaa asua sen ihmisen kanssa. Kuitenkaan pitkään, pitkään aikaan en tule muuttamaan kenenkään kanssa yhteen, olin sitten kuinka rakastunut hyvänsä. Tarvitsen yksinäisyyttä, tarvitsen oman tilani, ja tarvitsen itseäni. Siihen kuvioon ei nyt mahdu asuinkumppania.
Tässä päivänä yhtenä tapasin eksäni, ja kävimme syömässä. Hän kertoi suunnittelevansa yhteenmuuttoa uuden tyttöystävänsä kanssa. Olen äärettömän iloinen ja onnellinen siitä, että tämä vielä jokin aika sitten totaalisen murtunut ihminen on nyt onnellinen, mutta silti pieni hälytyskello alkoi soida päässäni uutisen kuullessani. Kyseinen pariskunta kun on tuntenut toisensa vasta puolentoista kuukauden ajan. Toki tiedän eksäni olevan varsinaista parisuhdetyyppiä; hänelle sitoutuminen on niin kovin tärkeää eikä hän yksinkertaisesti viihdy yksin ollenkaan. Kuitenkin, omasta näkökulmastani katsottuna noin nopea yhteisasuminen tuntuu karmivalta, ahdistavalta ja aivan liian äkilliseltä. No, mikäpä minä siihen olen mitään sanomaan, ja voi hyvinkin olla, että heillä sujuu kaikki ihan hyvin. Itse vain en voisi kuvitellakaan tekeväni tuollaista ratkaisua, sillä se, että tosiaan luopuisin yksinäisyydestäni, vaatisi todella vahvan tunnesiteen toiseen ihmiseen ja sisäisen varmuuden siitä, että todella haluan sen ihmisen.
Mitä yritän sanoa? No sitä kai, että tarve yksinäisyyteen, erakkous, sitoutuminen ja kaiken tuon aiheuttama riemu tai ahdistus on hyvin suhteellista ja riippuu ihmisestä. Minä ahdistun, helposti, ja vaatii todella paljon että alan luopua asioista, jotka ennen ovat kuuluneet vain minulle, kuten omasta kodistani. Toinen taas ei muuta haluakaan, ja on hyvinkin nopealla aikataululla valmis sellaisiin ratkaisuihin. On onnetonta, jos näin erilaisin tuntein ladatut ihmiset kohtaavat, sillä silloin täytyy aina taipua kompromisseihin. Ja on onnellista, jos tässä suhteessa toistensa kaltaiset ihmiset löytävät toisensa, ja vielä onnellisempaa on, mikäli se kestää kaiken tulevankin. Ihan vilpittömästi, kaikesta ihmetyksestäni huolimatta toivon eksälleni onnea ratkaisussaaan. Se ihminen ei ansaitse enää ainuttakaan raastavaa pettymystä ihmissuhderintamalla; allekirjoittanut aiheutti niitä hänelle ihan tarpeeksi paljon.
Niin, ja olen iloinen että eräs ihminen tuntuu ihan täysin ymmärtävän erakkopuoleni, ja on jopa itse siinä suhteessa samanlainen. Se on vapauttavaa.