Välillä on ns. hyvä ikävä, välillä paha ikävä – nyt on jälkimmäinen. Itkettää melkein. Ei tätä enää kauaa kestä, mutta niiden tulevien yhdeksän päivän jälkeen sitten vasta paska olo onkin. Yritän kuitenkin olla miettimättä sitä ennalta, sillä mitäpä se hyödyttäisi. Sattuu se joka tapauksessa, joten mieluummin jätän sen myöhemmäksi murheeksi ja nautin ensin siitä hyvästä, mitä on tulossa. Saan kuitenkin yhdeksän kokonaista vuorokautta; yhdeksän päivää kierrellä, näyttää ja nähdä, yhdeksän iltaa kiehnätä, yhdeksän yötä puhua ja olla lähellä, yhdeksän hidasta aamua.
Parikin ihmistä on jo kysynyt, enkö pelkää, että sitten alkaakin ahdistaa eikä tunnukaan sellaiselta kuin luulin. En pelkää. Kerrankin on sellainen olo, ettei sitä tule tapahtumaan.
Oon melkein liian ihastunut ja siten myös avoin ja haavoittuvainen, mutta hitot siitä. Son elämää, ja mä tykkään elämästä.