Nyt on pitkästä aikaa oikein tosi kurja olo. Luotani lähti äsken se mies jota tapailin kaksi ja puoli kuukautta. Se kyllä tiesi että aion lopettaa tapailun, mutta oltiin kuitenkin sovittu että nähdään vielä ja puhutaan asiat halki. Tapaaminen piti toteuttaa jo aiemmin tällä viikolla, mutta nyt vasta saatiin järkättyä aikaa sille.
No, äsken tosiaan nähtiin ja laitettiin virallisesti piste tapailulle. Kerroinkin syyt jutun lopettamiseen jo yhdessä aiemmassa merkinnässäni. Edelleen ajattelen ihan samoin, mutta ei se oloa paranna. Mä nimittäin inhoan yli kaiken tällaisia lopettamistilanteita. Olin ja olen varma päätöksestäni, mutta siinä nimenomaisessa tilanteessa sitä alkaa aina kuitenkin miettiä, tekeekö oikein, ja kysymys ”Jospa sittenkin?” pyörii mielessä. Niin kävi nytkin, mutta sain hoidettua asian sortumatta hetkellisiin mielenmuutoksiin. Onneksi, sillä eivät ne kuitenkaan olisi kauaa kestäneet.
On varmasti inhottavaa olla se osapuoli, jolle niin sanotusti annetaan pakit. Ei silti ole herkkua olla sekään, joka lopettamispäätöksen tekee. Nyt on vain niin kurja ja tyhjä olo. Kyllähän vajaassa kolmessa kuukaudessa ehtii jo jonkin verran kiintyä ja tottua toiseen ihmiseen. Se ei silti ole riittävä syy jatkaa juttua, jos olo ei ole toisen kanssa tarpeeksi luonteva eikä varsinkaan, jos toinen on siinä enemmän mukana.
Mutta silti. Ketä mua nyt pitää sylissä ja silittelee? Kenen kanssa voin nukkua kun on yksinäistä? Ketä mulle nyt sanoo kauniita asioita? Ketä lohduttaa sunnuntaisin? Tiedän: Kenenkään kanssa ei voi olla siksi, että ajoittain tuntee tarvitsevansa jonkun. Eikä elämäänsä eikä itseään pidä määrittää minkäänlaisten suhteiden kautta. En tee niin, mutta ainahan tällainen vähän kirpaisee, vaikka sitten tietäisikin tekevänsä oikein. Siksi kai saan hetken olla surullinen.
Lauantaina paras piristäjä palkitaan. 🙂