Kävin tänään taas jutustelemassa terapeutin sohvalla (juu, mulla on ikioma terapeutti, voitte siis leimata minut hulluksi <3). Oli ihan hyvä keskustelu, vaikka käytiinkin läpi varsin tuskallisia asioita. Kun mä istuin siellä kahvimuki kädessäni odottamassa, että terapeuttini lopettaisi puhelinkeskustelunsa ja keskittyisi minuun, olo oli jokseenkin huono ja jännittynyt. Tuntui siltä, etten [I]voi[/I] puhua siitä asiasta. Etten uskalla, etten pysty, että jos sanon sen ääneen, se muuttuu jollain tapaa todellisemmaksi. Mutta sitten kuitenkin, kun pääsin alkuun, oli puhuminen helpottavaa. Puhuminen jollekulle sellaiselle, johon mulla ei ole henkilökohtaista ihmissuhdetta, joka ei tunne mua muutoin kuin työnsä kautta, ja joka ei tunnetasolla koe olevansa millään tapaa vastuussa musta. Sain vain puhtaasti kertoa kaiken, sain kuuntelevan korvan, sain jonkun, jonka kanssa pohtia asiaa ilman ylenpalttista jeesustelua ja tuputtavia neuvoja "minun parhaakseni". En mä sano, että siinä huoneessa, niillä sohvilla, suuria ratkaisuja tai päätöksiä olisi tehty. Eihän tuo kyseinen asia siitä miksikään muutu, että siitä puhuu. Mutta joskus silkka puhuminen, asioiden läpikäyminen sen sijaan, että niitä pyörittelee yksin mielessään, yksinkertaisesti helpottaa oloa - sittenkin, vaikkei puhuminen mihinkään tulokseen johtaisikaan. Oli myös hyvä kuulla toisen, vieraan aikuisen suusta niitä asioita, joita olin itse itselleni hokenut. Ikään kuin ei olisi ollut niin yksin, olkoonkin että kyseessä on terapeutti-asiakassuhde. Eipä tässä blogimerkinnässä kai sen suurempaa sanomaa ole. Olipahan vain hyvä keskustelu ihmisen kanssa, joka tuntui ymmärtävän tunteitani ilman tarvetta tuputtaa liiaksi omia ratkaisumallejaan.
