Mitä jos parisuhteen tärkein tekijä ei olekaan rakkaus, yhteensopivuus eikä edes kommunikaatio, vaan jokin paljon arkisempi?
Washingtonin yliopistossa tehty pitkäaikaistutkimus seurasi satoja pariskuntia vuosikymmenten ajan ja löysi käyttäytymismallin, joka ennusti suhteen onnellisuutta hämmästyttävällä tarkkuudella.
Harva osaa tavan täydellisesti, mutta jokainen voi sen oppia.
Gottmanin löytö muutti käsityksen parisuhteesta
Parisuhdetutkija John Gottman on yksi maailman siteeratuimmista sosiaalipsykologeista.
Hänen tutkimusryhmänsä havaitsi, että onnelliset parit vastaavat toistensa niin sanottuihin ”emotionaalisiin kutsuihin”: pieniin, usein huomaamattomiin hetkiin, joissa toinen hakee yhteyttä.
Se voi olla kommentti ikkunasta näkyvästä linnusta, yhteinen nauru uutisille tai vain katse, joka odottaa vastausta.
Gottmanin aineistossa parit, joiden avioliitot kestivät ja kukoistivat, vastasivat näihin kutsuihin noin 87 prosentissa tapauksista.
Myöhemmin eronneet parit vastasivat vain noin 33 prosenttissa.
LUE LISÄÄ: Miksi osa ihmisistä pysyy pitkään sinkkuna? Psykologien mukaan syy on yllättävän brutaali
Mitä ”emotionaalinen kutsu” tarkoittaa käytännössä
Emotionaalinen kutsu ei vaadi suurta elettä.
Se on kumppanin spontaani huomio, jonka hän heittää ilmaan ja odottaa jonkinlaista vastausta, kuten:
”Katsopas tuota pilveä.”
”Kuulitko tämän uutisen?”
”Eikö tämä olekin hyvää?”
Näihin hetkiin on kolme mahdollista reaktiota: Kääntyä kohti, eli vastata. Kääntyä poispäin, ei reagoi tai kääntyä vasten, reagoiga negatiivisesti.
Gottmanin tutkimuksen mukaan pitkäaikaisesti onnelliset parit valitsevat arjessa ensin mainitun lähes automaattisesti.
Miksi arki vie huomion muualle
Neuropsykologit selittävät ilmiötä huomiotalouden käsitteellä.
Pelkästään puhelimen näkyminen pöydällä heikentää kognitiivista kapasiteettia ja sosiaalista läsnäoloa, vaikka puhelinta ei käyttäisi.
Kun huomio on hajautunut, emotionaaliset kutsut jäävät ilman vastausta.
Kyse ei ole pahantahtoisuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei niitä huomata.
Psykologit kutsuvat ilmiötä emotionaaliseksi saatavuudeksi.
Se ei tarkoita suuria romanttisia eleitä vaan täyttä läsnäoloa tavallisissa hetkissä.
Kolme konkreettista tapaa harjoittaa taitoa
Hyvä uutinen on, että taidot ovat opittavissa.
Gottmanin instituutin tutkimuksissa parit, jotka harjoittelivat tietoisesti läsnäoloa ja kuuntelua arjessa, kertoivat olevansa selvästi tyytyväisempiä suhteeseensa jo kolmen kuukauden jälkeen.
- Laita puhelin pöydälle näyttö alaspäin ruokailun ajaksi. Tutkimuksissa tämä yksinkertainen teko lisää kuuntelun laatua mitattavasti.
- Vastaa aina, vaikka lyhyesti. Jos et jaksa syventyä, sano se: ”Kuulin sinut, kerro lisää illalla.” Se riittää.
- Kiinnitä huomiota kumppanin innostukseen, ei vain ongelmiin. Ilon jakaminen on yhtä tärkeää, ellei jopa tärkeämpää kuin murheiden kuuleminen.
Miksi tämä yllättää niin monet
Useimmat ihmiset ajattelevat parisuhteen laadun riippuvan suurista asioista: yhteisistä arvoista, seksuaalisesta yhteensopivuudesta tai siitä, miten riidellään.
Gottmanin data osoittaa muuta.
Suhde ei romahda yhdestä isosta riidasta.
Se kuluu hiljalleen pois tuhansien pienien hetkien ansiosa, joissa toinen kääntyi kohti ja toinen kääntyi poispäin.
Psykologi Sue Johnson on kehittänyt Gottmanin työn pohjalta EFT-terapiaa, jossa emotionaalisten kutsujen tunnistaminen on yksi keskeisistä harjoituksista.
Hänen mukaansa juuri näiden mikrotilanteiden tunnistaminen on usein juuri se hetki, jolloin pariskunta alkaa muuttua.
Opittavissa oleva taito – ei synnynnäinen lahja
Gottmanin tutkimusryhmä on osoittanut, että parit, jotka tietoisesti harjoittelevat emotionaalista vastaavuutta, voivat muuttaa dynamiikkaansa merkittävästi.
Pitkäaikaistutkimuksessa parit, jotka oppivat tunnistamaan toistensa kutsut, raportoivat paremmasta läheisyyden tunteesta myös silloin, kun kumppanin pyyntöön ei aina pystytty vastaamaan täydellisesti.
Parempi parisuhde ei siis vaadi kallista terapiaa tai viikonlopun parisuhdelomaa.
Se vaatii huomion suuntaamista sinne, missä kumppani jo on.
LUS LISÄÄ: Lapsettomilla ihmisillä on usein yhteinen piirre – psykologit pitävät sitä yllättävänä ominaisuutena
