Juhannus tuli, oli ja meni, eikä siitä ainakaan hauskuutta puuttunut. Loisto mökki, ympärivuorokautinen sauna, hyvät festarit, kivat ihmiset, riittävä nesteytys, megafoni ja kahen kilon siika pitivät siitä huolen. Yhtenä päivänä nukuttiin onnemme ohi, toisena hajosi lamppu pöydällä tanssimisen seurauksena, ja heti ekana iltana hukkasin MOLEMMAT kenkäni kaislikkoon, mutta mitäpä pienistä – riitti ja riittää näissä ainakin naurettavaa. Kaislikossa kompuroinnin funktio oli käydä uimassa juhannusaatonaaton ja -aaton välisenä yönä noin kello kolme, mutta sitkeänkään kompuroinnin ja kenkien sekä itseni hukkaamisen jälkeen en päässyt talviturkistani eroon. Ehkä ihan hyvä niin, sillä oisin voinut päästä eroon myös hengestäni. Ja juoksinpa sentään paljain jaloin kilpaa jonkun miehekkeen kanssa, sekä myös taivalsin takaisin mökille kengittä, joten oli sitä sähläämistä siinäkin.
Välillä tuntui silti jotenkin yksinäiseltä. Tämä siksi, että yksi tärkeääkin tärkeämpi puuttui joukosta. Puhuinhan mä sen kanssa puhelimessa ja viesteilin, mutta ikävä oli siltikin. Ja on, huomiseen asti. Tänään on ollut aika vaikea kaipailupäivä mutta yritän psyykata itseäni ajatellen, että nyt on kyse enää tunneista. Huomenna tähän aikaan olen tuon ihmisen kainalossa. Se on luksusta.