Mä en varmaan nuku tänä yönä. Käyn jotenkin ihan ylikierroksilla. Odotan lähinnä että aamu valkenis jotta voisin hilpasta lenkille. Periaatteessa vois kai lähteä yöjuoksullekin, mutta itsesuojeluvaiston rippeet inisee, että ois parempi odottaa vielä muutama tunti. Näinköhän…
Miks joillain täytyy aina olla joku? Itse asiassa aika monillakin. Tiedän useita ihmisiä, jotka eivät osaa olla yksin, siis ihan täysin itekseen – sillä tavalla, ettei ole ketään, jolle tekstailla, jota ajatella, johon ripustautua. Tämä ei ole katkeran naisen tilitystä, sillä ei mulla ole mitään sitä vastaan, että jollakulla on joku. Ihmetyttää vain, minkä takia itsekseen oleminen on joillekin niin pelottavaa. Sillä tiedän ihan tasan tarkkaan, etteivät kaikki näistä ”jutuista” perustu varsinaiseen ihastumiseen tai fyysiseenkään suhteeseen, vaan pelkästään siihen, että on olemassa se joku, johon turvautua ja johon kohdistaa ajatuksensa. Ja jos sitä sitten ei ole, sen olemattomuutta surkutellaan jatkuvasti. Boooring, sanon minä.
Eipä silti, juuri nyt joku pieni kiva olis ihan paikallaan. Joku kevyt, hauska… Mistä sellaisia saa? Eikä siksi, että olisi se joku, vaan siksi, ettei tatsi miessukupuoleen sentään ihan täysin katoaisi. 😀 Ja loppuis tää kärvistelykin. Mutta ei sellaista saa mistään, minkä kelpuuttaisin. Sillä se ei saisi ahdistaa rahtuakaan, se ei saisi tuntua yhtään rasvaiselta (99% saamistani ehdotelmista eivät täytä tätä kriteeriä), se ei saisi olla ihan pelkkää fysiikkaa, sen pitäisi olla hauskaa ja vapauttavaa ja vetoavaa, ehkä kevyesti ihastuttavaakin, muttei liikaa. Kuten sanottu, [I]ei sellaisia saa[/I]. Sen kun pitäisi olla miespuolinen minä, tai ainakin identtisellä mentaliteetilla varustettu. xD
Naiset, naiset – pitäisköhän siirtyä niihin?