Olen tympääntynyt itseeni, kyllästynyt elämääni. Valtaosan ajasta elän siinä uskossa että pystyn melkeinpä mihin vain mutta onko se sittenkin vain kuvitelmaa, harhakuvitelmaa? Ehkä. En tiedä onko minusta sittenkään niihin asioihin joita niin kovasti haluaisin. Kenties ne ovatkin liikaa minulle ja minä olen liian vähän niille.
Eilen itkin, tänään aamullakin. Mitä itkin? Elämääni, näitä toiveitani, niiden saavuttamattomuutta. Olen koko elämäni uskonut tiettyihin asioihin, uskonut niiden tulevan kohdalleni ennemmin tai myöhemmin. Uskonut ainakin pystyväni kurottamaan niitä kohti ja saavani niistä otteen. Nyt en enää tiedä, mitään. Epäilys on vallannut mieleni; mitä jos ei sittenkään? Monet ihmiset eivät saavuta haluamaansa, miksi minä saavuttaisin? Olen pitänyt joitakin asioita itsestäänselvinä, luottanut sokeasti siihen että jonakin päivänä ne ovat minun. Mutta miksi tulisivat olemaan kun yhtä hyvin voivat olla tulematta?
Olen ehkä vähemmän kuin uskoinkaan.