Tänään oli jotensakin tosi rasittava päivä, vaikkei mitään kovin järisyttävää tapahtunutkaan. Raskasta sävyä toki vahvisti flunssa, joka lyö nenän tukkoon ja pään särkyyn. Käväisy kirpparilla ja kierros ostoskeskuksessa äidin ja mummin kanssa tavallaan piristi, tavallaan väsytti. Samoin kävely ja puistossa istuskelu kaverin kanssa. Ei sentään pussikaljoiteltu.
***
Puistosta lähdin vanhemmille, jossa oli tarjolla grillattua lohta herkkusienillä ja purjolla höystettynä sekä perunaa. Oli ihan jees fiilis, kunnes S astui kuvaan. Se oli taas todella hankalalla päällä. Mikään ei miellyttänyt, ja kaiken olisi pitänyt sujua hänen kaavansa mukaan. Kun ei sujunut, tai kun häntä vastaan asettui sanallisesti, sai kuulla olevansa ”vitun idiootti” sekä kehotuksen painua ”vaikka sinne Irlantiin tai Egyptiin, kun ei sua jaksa kattoa”. Niin, tuo oli vain murto-osa kaikesta siitä, mitä S:n suusta tulvi.
Joopa. Meni siinä sitten omakin hermo, vaikka tiedän tyypin olevan ongelmainen ja sairas. En sanonut samalla mitalla takaisin, mutta kerroin kyllä mielipiteeni käytöksestään. Enkä suostu vieläkään näkemään toimintaani itsekkäänä, sillä musta ei ole hyväksi sille sairaalle yksilöllekään myötäillä ja mennä mukaan sen sairauteen. Ja ihminenhän mäkin vain olen. Jos teen jatkuvasti kaikkeni auttaakseni ja tukeakseni, ja jos sitten taas toistuvasti kuulla, miten ärsyttävä ja vittumainen olen, en siinä kohtaa todellakaan jaksa hymistellä ja ymmärtää. Vaikka kuinka välitän ja huolehdin, en ala kynnysmatoksi. En siksikään, ettei toinen ole terve. Sellainen ei olisi hyväksi kellekään.
***
Jälkikäteen sitten avauduin J:lle puhelimessa S:n käytöksestä. Itkinkin vähän, sekä huoltani että kieltämättä myös loukattuja tunteitani. En voi kieltää etteikö tuntuisi vähäsen pahalta, kun kohdellaan noin. Vaikka siis tiedänkin, mistä se johtuu. No, joka tapauksessa, avauduin siis J:lle. Mesosin miten S:n käytös otti päähän ja että kyllä sillä joku vastuu pitäisi olla sanomisistaan, kaikesta huolimatta. Tiedossa kun on, ettei sen sairaus ole mikään täysin hillitsemätön. Ei se vastaavia asioita sano kavereilleenkaan, eikä ydinperheen ulkopuoliselle suvulle. Siksi mua kai niin vituttikin. Tuntui, että se [I]halusi[/I] sanoa ne asiat, halusi olla ilkeä. Keskusteli meni jotenkin näin:
Minä: ”Ei se vaan voi käyttäytyä noin. Mä oon yrittänyt auttaa sitä kaikin tavoin, ja sitten saan kuulla olevani vitun idiootti vain siksi, etten ala tanssia sen pillin mukaan. Joskus mä en vaan jaksaisi koko tyyppiä.”
J: ”Ymmärrän. Toi oli tosi väärin siltä.”
Minä: ”Mutta se on sairas! Sun täytyy ymmärtää se.”
J: ”Niin, ymmärränhän mä sen.”
Minä: ”Mua ottaa niin päähän että se kuvittelee voivansa käskyttää ihmisiä tolleen. Ja sitten haukkuu kaikki, kun asiat ei mene niin kuin se haluaisi. Joku vois pitää tätä itsekkäänä, mutta joskus musta tuntuu etten vain jaksaisi nähdä koko ihmistä.”
J: ”Et sä ole itsekäs, vaan se.”
Minä: ”Mutta se on sairas! Etkö sä nyt ymmärrä sitä?!”
J: —
Myöhemmin nauratti. Kerroin äidille, ja sitäkin nauratti. Niinhän se menee, että omiaan saa moittia vaikka kuinka, mutta annas olla, kun joku ”ulkopuolinen” sanoo saman – silloin kelkka kääntyy ja hyökkäys kohdistuu tähän ulkopuoliseen: ”Et todellakaan puhu veljestäni/siskostani/äidistäni/isästäni tuohon sävyyn! Sähän et tiedä näistä asioista yhtään mitään!”
Se on vähän hupaisaa. Omia sanojaan ei tarvitse säästellä, mutta myötäily siltä ulkopuoliselta saa kynnet esiin ja hampaat irveen. Veri näyttää olevan vettä sakeampaa.
***
Iltaa teki raskaammaksi vielä kiistely J:n kanssa. Tarkoitan siis tuon avautumisen jälkeen, kun puhuttiin kahdenkeskisistä asioistamme. Asiat kiersivät kehää ja saivat aikaan sanomista, verenpaineen kohoamista ja vähän riitaakin. Kuljettiin ympyrää eikä mikään selventänyt mitään, teki vain enemmän solmuja. Kolmen eri tavoin ilmaistuun turhautumiseen päättyneen puhelun jälkeen olo oli kuin maratonin juosseella: väsynyt ja turta. Jälkikäteen lähetin J:lle tekstiviestin, jossa totesin, että kyllähän me tiedettiin, mitä odottaa, kun tähän ryhdyttiin. Vaikeuksia, asioiden ruotimista, riitoja ja kyyneliä. Nyt sitten saadaan mitä tilattiin. Ja aika näyttää, puhdistaako tuo kaikki ilmaa ja sitoo meitä tiukemmin yhteen, vai tekeekö se ilman hengityskelvottomaksi ja katkoo loputkin siteet väliltämme. Sen selvittämiseen tarvitsemme aikaa. Ja keskusteluja. Ja lisää aikaa, erillään.
***
S sitten lopulta pyysi anteeksi käytöstään, jopa oma-aloitteisesti. Käskin soittamaan kun siltä tuntuu, itse en aio ottaa sinne päin seuraavaksi yhteyttä. Vielä ärhäköissä jälkitunnelmissakin kuitenkin tiedän, että soittaessaan olen kyllä valmis taas tukemaan. Se on rakas ja sairas.
Myös J esitti anteeksipyytönsä, ja vastavuoroisesti saman tein minä. Josko rauha olisi vihdoin laskeutunut.