Olen tässä taas miettinyt, miksi olen tässä?, miksi elämäni on tälläistä?, miten jaksan tätä elämää?, missä ovat luotettavat ihmiset, kun niitä kaipaa? kuka jaksaisi kannustaa minua? Kuuntelisi, keittäisin kyllä kahvit. Kumpa löytäisin ihmisen, joka olisi niin luotettava, että voisin vain romahtaa ja kehtaisin itkeä. Taitavat olla satumetsässä menninkäisten mökissä.
Tapahtuipa tänään; Mitenkä nuo miehet ovat niin vaikea selkoisia? Kaupassa käydessämme, ajattelin ottaa kokonaisen kilon pussin ranskalaisia, johon ukko sanoi, että otetaan vain, mutta ei niitä kun ovat extra-halpiksia, jolla ei ole laadun kanssa mitään tekemistä.
Sanoin ettei minun palkallani ole varaa kaikenmoiseen laatuun, ja laitoin pussin kärryyn.
Otti nokkiinsa, rutisi vielä vähän aikaa, sanoin että keittää sitten itselleen perunoita. niin sillä se ratkeaa.
Eipä ole ukko puhunut koko ehtoona mitään.
Ajatella, elämää olen jakanut tuon ukon kanssa melkein 20-vuotta, vuosi pari sitten hän halusi erota, oli eropaperit kirjoitettu, Lapsille kerrottiin, ottivat yllättävän hyvin, ja halusivat äidin kanssa jatkaa elämää.
Hän oli asunnon vuokrannut, ja oli ja ei ollut siellä, Lupauduin kantamaan tavaroita uuteen asuntoonsa, luovuttamaan sohvan ja sängyn ja itseasiassa kaiken mitä halusi ja vain siitä ilosta että lähtisi ja elämä rauhoittuisi.
mutta sitten yhtäkkiä kaipasi perhe-elämää, joka kuitenkin oli ollut yhtä hel…..ä siihen asti.
Tämän tapahtuman jälkeen on silmäni avautuneet, se pieni rakkauden ripaus on kadonnut, miksi ihmeessä ei lähtenyt silloin, kovin on empatiakyvytön, aina oikeassa, miksi miksi miksi otin takisin? Tai en en tiedä, kai se sellainen on aina ollut?