Avonlia kirjoitti blogiiinsa viisaita sanoja yhteiskunnan stereotypioista. Kuinka yksinäinen mies on tarunhohtoinen ”lonelyrider” joka ratsastaa kohti auringonlaskua, kohti uusia seikkailuja, surumielisesti vihellellen.
Tämä asetelma on repinyt allekirjoittaneen sielua vaikka en olekaan varsinaisesti koskaan kieltänyt parisuhteen arvoa motivaation loputtomana lähteenä, syynä jäädä.
Olen tahallisesti antanut ulospäin kuvaa itsestäni juuri huolettomana kulkurina, aiheuttaen näin miesten keskuudessa tahattomasti ihailua elämäntyyliäni kohtaan jota se ei mielestäni todellakaan ansaitse. Niin sairasta kuin se onkin, olen kulkenut täyttääkseni elämääni kun minulla ei muuta ole, ollakseni edes jotain, vaikka sitten se lonelyrider, ja nauttinut aseman suomista kyseenalaisista eduista. Rooli, minun heikkouttani on tietysti se kun olen sen ottanut.
Koska olen tehnyt lähtemisestä itselleni helppoa, minun on etsittävä syytä jäädä. Syy ei ole laimea ihastuminen, ihan hyvä tässä, järkiliiton tyyliin. Syy on se kun kolahtaa tarpeeksi lujaa, ”Rakkautta ensisilmäyksellä”, voisi olla se oikea ilmaus.
Olen oppinut arvostamaan yksin eläviä naisia vahvempina kuin miehiä. Siksi monta raavaan miehen itkunpyrskähdystä ja elämän murenemista ilman naista olen nähnyt. Tuntemani yksin elävät naiset sitävastoin ovat pärjänneet elämässään hyvin.
Tästä arvostuksesta tuli aikojen saatossa lähes pelonsekaista. En uskaltanut lähestyä enää naisia. Ajattelin mitä ajattelin, kai se oli itsetunnossa, ei minulla koskaan mitään muuta tarjottavaa naiselle ole ollut kuin itseni.
Aloitteelliset naiset ovat rohkeita. Rikkovat kaavoja, ja yleensä taustalla on vielä paljon muutakin, mutta se ei tarkoita epätoivoista, pikemminkin juuri määrätietoista. Minulle siunaus kun en uskalla ottaa kiinni hetkessä, enkä usko että se oikea niin löytyisikään. Ei tarvitse niellä katkeraa kalkkia sitten kun vahinko on jo tapahtunut. Tahtoisit kyllä, mutta toinen ei kestä totuutta. Siksi näin.
Minut yllätettiin naisen taholta ja olen ylpeä siitä. Minussa on jotain tavoittelemisen arvoista. Mielestäni olemme oikealla uralla. Hän tutustui ajatuksiini blogini kautta, siinä ei lipevä käytös ja kiiltävät kengät auta kun vuodattaa sydänverensä, toinen näkee sen ja kiinnostuu. Minä en tahdo kysyä miksi valitsit minut, tahdon tehdä siitä sen arvoista. tämä kuvio ei tietenkään toimisi jos minä en pitäisi minut yllättäneestä naisesta, jos en tahtoisi enemmän.
Nyt olen täällä. Viisitoista minuuttia onkin pidempään katsottuani silmiin. Nyt minä tahtoisin jäädä. Tahto-aie-teko, teemaa eletään täysillä, mutta en minä voi jäädä. Jätän kutsun luokseni lähtiessäni tai tulen takaisin. ”Katsotaan..” sanan tarkoitus on suojella sanojaa.
Tilanteeni asettaa minut asemaan jossa en ole oikeutettu mitään pyytämään saatikka vaatimaan. Se ei ole oikein, eikä edes mahdollista. Minä voin luvata kun niin tunnen, mutta en voi ottaa lupausta. Teen itse kaiken mitä voin, en pyydä, enkä odota mitään toiselta. Parisuhteen rakentamisen kannalta hieman turhauttava tilanne. Toisaalta jo se että minä olen tässä on paljon, ja se että sain kysymykseeni luottamuksesta myöntävän vastauksen. Niin, nyt pitää vain olla sen arvoinen!
Vaikka ihmisenä oleminen onkin joskus kimuranttia konservatiivisten sukupuoliroolien ja liberaalimpien suuntausten myrskyissä, on jokaiselle sijansa. Kaikki eivät ajattelekaan niin kuin sitä luulee, eikä se mitä toinen ajattelee selviä muuta kuin kysymällä jos toinen ei sitä kovaan ääneen toitota. Siis olkaamme rohkeita, muistakaamme että kysyvä ei tieltä eksy ja se joka notkauttaa polvia ei välttämättä vie jalkoja alta. Elämme kuitenkin raakojen realiteettien puitteissa, halusimmepa tai emme.
Minä elin paineessa kunnes minulle sanottiin ”entä sitten?”. Toinen viisaus,”älä mieti liikaa”, tuli jostain suusta myös. Toisaalta se,”mun pitää miettiä..” on murskaava mutta lähes väistämätön kuultava minun tilanteessani.
”Olisin katuojassa ilman Katia.”
-Jari Tervo-