Velipoika koputti oveen.
– Hrrmm, hereillä. Örisin voipuneesti, kellahdin sängystä kontalleni ja silmiäni siristellen konttailin kohti nurkassa olevaa työvaate myttyä.
– Oletko sinä kerennyt nukkua yhtään? Velipoika kysyi selvästi närkästyneenä.
– Valot päällä..
– Heräilin tos jo ja laitoin valot, simahdin vaan uudelleen.
– Otitko aamulla mitään?
– En. Revin vaatteita päälleni, en pysynyt yhdellä jalalla pystyssä.
– Koko pullon sitten vedit? saatanan retku.
Luimistelin, sisälle, otin puolenlitran muovi tuopin kahvia ja kikkailin autolle. Kiire oli taas, ei aamupalaa, vaikka eipä se olis mennykään.
Tunnin matka työmaalle meni heräillessä, jotainlevotonta juttua siinä, naurua korporaation pojille. Sitten armottomalla rutiinilla työhön kiinni. Älä mieti, liiku, liiku, tee, älä tunne, sillä se hoituu niinkuin ennenkin.