En minä mitään kiksejä saanut kirjoitettuani edellistä pätkää blogiini. Sain ennakoimani reaktion vahvempana kuin odotin. Ei ole hyvä se..
Mietin vain miksi kirjoitin, miksi hurahdin muistoihin kun se kaikkii kauneus on, no, ei sitä ole.
Eilen oli puhe ikävästä, se sanoi että ei minulla tunnu ikävä olevan kun on koko ajan jotain, pojat ja kaikki.. Mietin että on minulla ikävä, se on vain helpompi kestää kun on elämässä muutakin. Vertasin ikävään sellissä ja totesin sen kovin laimeaksi verrattuna siihen mitä silloin tunsin.
Mitä se edes oli? Epätoisen ripustautumista johonkin mitä ei todellisuudessa ollutkaan, haaveisiin vain. Ylisuurissa, tilanteen korostamissa tunteissa ja omassa kurjuudessani rypemistä, sitä se oli.
Ei muistoni estä minua tekemästä niitä lisää. Tekemästä jotain aitoa, parempaa. Olin vain silloin tunnemyrskyn kyllästämä ja se salailun kiihottavuus löi yli.
Nyt kaikki tuntuu aidolta. On suunta ja tahto. Jos minun suhteeni vuoksi täytyy pitää prosessini pääni sisällä, sen teen.