Minä muistan kun joskus ihmisestä tuli kipupiste mutta oli vain niin vaikea sanoa se. Kun hän pölähti minun elämääni kuin pyörremyrsky ja tukehdutti minut. Yritti ottaa yli epätoivoissaan. No se loppui kuten oli alkanutkin. Äkkiä.
Minä olen tehnyt sitä samaa. Olen pahoillani vaikka tiedänkin olleeni oikeassa. Ehkä yli ottamiseni oli liikaa ja piti tehdä jotain. Minä tiedän senkin. Minä olen oppinut. Eikä sillä millään ole enää väliä. Mnä olen parempi nyt.
Ja vaikka ei yrittäisi ottaa toisesta yli voi vain olemisellaan olla liikaa. Olla liikaa läsnä, äänessä, yrittää vaikuttaa liikaa, tukehduttaa ymmärtämättään toisen.
Minun tapauksessani hän alkoi jotain selvittää lapsistani ja asunnostani myös, se oli selvä.
– Sano sana vielä ja tuossa pihassa on sinulle taksi, minä kyllä maksan.
Hetken hiljaisuus.
– Eiköhän me kasvateta noista sinun pojista hienoja miehiä..
Se oli vain liikaa.
– Ei, minä kasvatan pojista hienoja miehiä lasten äidin kanssa.
Eikä se mene vieläkään perille.
– Tarvitset nais näkökulmaa.
– Minulla on se, lasten äiti kasvattaa pojat, minä vain komppaan.
– Tämä oli sitten tässä.
– Ihan sama.
Toinen päivä se siinä taas torotti mutta mitä se enää. Otin sen tietty, vain ruumiin, hetkeksi.
Sitten on näitä tulijoita. Onko joku vielä niin naiivi että uskoisi tai toivoisi että minä olisin sen parempi kuin muutkaan? Tuskin. Mutta mikä minä olen tuomitsemaan ketään. Mikä minä olen sanomaan että ei. Mikä minä en ole antamaan mahdollisuutta jos siltä tuntuu? No, minä.
Minä en sitä pane vaikka se on siinä hyvä tietämättä miksi en. Miksi? Mikä saatanan munkki minusta on tullut? Vai onko se se liitto? Tuliko minusta lojaali omalle sukupuolelleni ja milloin? (Mistä tuokin tuli..?)