Keväänä ennen rippikoulua napsahti kolttosista sanktio.
– Mitä mieltä olisit jos et asuisikaan enää meillä?
Kasvatus kodin emäntä sanoi puunpilkkomisen lomassa. Minulta tippui puoli sylillistä klapeja maahan ja jäin tuijottamaan sitä.
– Jos lähtisit veljesi kanssa ukkisi ja mummosi luokse.
– En minä halua..
Kaikki tiesi kuinka tärkeä eno oli minulle. Se tuli puhelimeen kun puhuttiin minun kolttosista ukin kanssa.
– Oliko siinä mitään järkeä?
Siinä kaikki mitä se sanoi ja minä menin sekaisin surusta. Se ei pitäisi minusta enää luulin.
Riparin jälkeinen kesä oli elämäni paras siihen mennessä. Veneiltiin enon kanssa paljon. Touhusin liikkeellä kuljetusmiehen apuna ja muuten tiellä. Kuljin täällä lähellä virtaavan joen vartta yötämyöten onkimassa. Eno asui tässä missä minä nyt. Minä veljeni kanssa yksiössä vieressä.
Talo oli täynnä elämää. Yläkerrassa eno eukkoineen toisella puolella, ukki ja mummo toisella. Alakerrassa eno ja me. Autotallissa oli pingispöytä, pelattiin usein pitkin öitä enon kanssa.
Saatana kun minua vainoaa joskus ne vilkkuvalot. Lähdettiin tuosta pihasta oksentamaan sairaalaan. Velipoika jollain viisaudella soitti apua. Mä en tiedä ketä kaikkia siinä piti mennä, mutta mutsi yritti ainakin itsaria. Asuttiin sillon yläkerrassa siinä missä eno nyt. Siitä on pitkä aika. Pitkään oli makuuhuoneen nurkassa siisti monttu betonissa mihin mutsi ampui haulikolla jonkun riidan yhteydessä. Joku sen siloitti nätiksi ja veti tapetin päälle, kukaan ei näe, kukaan ei tiedä.
Tänään käytiin joella uimassa poikien kanssa. Virta villitsi huimat, minua ei kylmyys viehätä, Rakkaus lämmittää. Kaikki on hyvin.