Tunnen matkaavani juurilleni. Hetkiin jolloin tein mitä piti mutta haaveilin suuremmasta. Minun piti onnistua, minulla oli kaikki edellytykset. Olinko olosuhteiden uhri vai olinko se vain minä joka luovutti? Enhän minä koskaan tuntenut luovuttavani. Toimin kuin suomen puolustusvoimat: Se ei koskaan peräänny, se kääntyy ja hyökkää toiseen suuntaan..
Joskus väsyneenä istuin pakettiautossani maatalon pihassa. Soitin Ranskan suurlähetystöön ja kysyin kuinka pääsen muukalaislegioonaan.
”Osaan juosta ja ampua”. Ajattelin, en juuri muuta..
Lahettivät tietoa, ei ne saa Suomessa värvätä.
Siitä on aikaa. Nyt palaan sinne maatalon pihaan, olen oppinut jotain suurta. Olen oppinut että etsimäni ei ole maailmalla vaikka kulkisin sen kaikki tiet, tutkisin laaksot ja vuoret, rämpisin viidakot tai vaeltaisin aavikot.
Sensei kirjoitti: ”Kun nyt olet vapaalla jalalla fyysisesti, niin kaatelepa saman tien sisäisenkin vankilan seinät, jos semmoisia sattuu vielä pystyssä olemaan.”
Muurari muurasi taloa, siitä tuli vankila… Minä toimin nykyään purkualalla.. Minusta tulee jotain suurempaa kuin mistä olen koskaan haaveillut. Minusta tulee hyvä mies.