Pienestä toivon kipinästä pidin hyvää työpaikkaa jo miltei varmana.
” Hölmöjähän ne on jos eivät ota minua töihin. Ei ammattitaitoisia osantekijöiä joka oksalla kasva ja oman tulevaisuutensa turvatakseen tarvitsevat uutta verta.” Ajattelin kaksi viikkoa sitten.
Kävin liikuntatalolla salilla ja lähtiessäni poikkesin matkan varrella olevaan pieneen kulmakuppilaan yhdelle. Otin oluen, tilasin lätyn ja baarin ollessa tyhjä jäin juttelemaan tarjoilijan kanssa. Nainen tuntui tietävän kolmekymmentä vuotta tiskin takana olleena paikkakunnan ihmiset ja tapahtumat tarkkaan eikä mennytkään kauan ennen kuin hän tunnisti minut.
” Tämähän käy mielenkiintoiseksi..” sanoin ja peräsin tietoa mitä minusta puhuttiin. Nainen katsoi minua arvoituksellisesti eikä suostunut kertomaan muuta kuin että olen hänen tietojensa mukaan ”vimppahuima”. Mikä vitun vimppahuima?
En siitä sen enempää silloin mutta totesin että tämä on nähty taas, tämä kaupunki. Turha täällä mitään yrittää. Annanko minä vain turhaan periksi? Onko täällä vielä joku jolla ei olisi minusta karua ennakkoasennetta? Sinällään ihan sama, en minä kuitenkaan enää toimi sen mukaan vaikka minusta pahaa odotettaisiinkin. Vaikea vain aloittaa jos ei saa edes mahdollisuutta.
Olen laajentanut jälleen työnhaku aluetta. Kävin työhaastattelussa pienessä kaupungissa tunnin matkan päässä. Työtodistukseni ovat kadonneet matkan varrelle aikapäivää sitten joten kunhan kävin juttelemassa.
Mestari piti kolmannen asteen kuulustelun. Tunsi kaikki, varmaan sitten tiesi minutkin vaikka ei mitään sanonutkaan. Pidän varmana että se meni siinä. Jos ei tällä viikolla kuulu mitään, soitan ja kysyn.
Kyseessä oleva yritys hakee vakituisia työntekijöitä. Heidän intresseissään ei ole kouluttaa miestä tehtävään koko ajan, kaksi vuotta on liian lyhyt aika heille. Minulle se tuntuu ikuisuudelta. Rikkinäinen historiani asettaa heidät riskinottajan asemaan minun suhteeni ja mestarin kanssa totesimme asian. Vaikea on aloittaa….
Minulle ei koskaan ennen ole ollut vaikea löytää töitä. Siksi kai tämä kahlaaminen tuntuukin niin helevetin vaikealta. Kai se helppous teki minusta aikoinaan ylimielisen. En osannut arvostaa työpaikkaa, en tehnyt kompromisseja säilyttääkseni paikkaa vaan jatkoin matkaa pienestäkin syystä. Ehkä nyt tavoitteeni ovat vain muuttuneet. Vaikka elänkin hetkessä, ajattelen eteenpäin kauemmas.
Johonkin suuntaan tästä tullee lähtö kuitenkin. Pitkäsiima on laskettu, jos ei sataan koukkuun joku nappaa niin heitän verkon.