Elämä on outo. Hyvänolon tunteeseen sekoittuu selvemmin karmiva tunne kaiken epätodellisuudesta, kaikki vääristyy surrealistiseksi maalaukseksi jossa en erota totta tarusta. Haluan uskoa kaikkeen kauniiseen ja hyvään. Yritän ymmärtää ja tahdoton nauru purkautuu sisältäni kun tajuan tehtävän mahdottomuuden. ELÄMÄ.
Lapseni näen selkeästi. mieleni on kirkas kun teen lupauksia joita tuskin voin pitää. Mutta minä haluan! Lumilinna on alussa.
Täytyy ymmärtää että kaikki on vasta alussa. Kiire pois, pienin askelin.. tep, tep, tup, ei mukkelis makkelis tummps, AI!
Se vaatii vähän alkuun fyrkkaa että pääsee liikkeelle ja saa syötävää. Se kestää ja kestää eikä tahdo odottaa. Pitää lainata. toiminta satku josta voi laittaa osan hyvänolon tunteeseen kun sitä ajattelee että se tykkää kun sitä muistaa, saa suukon. Se on kaunis ja hyvä kun sitä uskoo.
Hyvänolon tunne tulee täälläkin, matkan päässä. reissuun meni loput mutta täällä on pojat. Lapseni, Rakkaani, lihani ja vereni ja ehkä maailmankaikkeuden ihmeellisin nainen, lasteni äiti joka ei minua tuomitse. Outo on sekin. Vai minä?