”Aliquando insanire iucundum est.
~Toisinaan on mukava olla sekopää.”
Minä olen kolmekymmentäkaksi vuotias. Elämäni on eletty. Miten kaikki voikaan mennä niin nopeasti. Kaikki..
Olin vaille seitsemän kun tulin tietoiseksi todellisuudesta, ajasta, paikasta ja olemassaolostani lastenkodissa. Oli vuosi 83′. Minulla oli kaapissani pikkuauto, formula. Keke oli voittanut maailmanmestaruuden 82′. Perjantai oli karkkipäivä ja koko lastenkodin porukka jonotti joutenlahdenkioskin luukulla irtokarkkia. Minä siinä seassa pyörin, mustat merkkarit oli parhaita ja muistan seuraavana aamuyönä ahmineeni loput peläten että hoitajat veisivät ne aamun koittaessa.Oli kevät, seuraavana syksynä menisin kouluun.
Äitini oli kauppakoulussa pieksämäellä kun tapasi isäni, tumman, komean, pelimiehen. Rakastui välittömästi ja alkoi kapinoida vanhempiaan vastaan saadakseen haluamansa, pian kihlat ja maha pystyssä vihille. Kaikki oli paremmin kuin hyvin. Isä nuoren flikan kellistäneenä oli ylpeä, jatkoi juomistaan ja riehumistaan, piti olla kulman kovin kundi kun oli siihen kasvanut. Äitikin joi, joi niin että petti, kaiken.
Pian tulin minäkin kuvioihin ja ensimmäinen muistikuvani on kun itkin isovanhempieni äidilleni ostaman talon ikkunassa yöllä veljeni kanssa kun heräsimme yöllä kahdestaan..Minulla on selkeä kuva päässäni kuinka kaksi rääpälettä tuijottaa ikkunasta kadulle ja huutaa äitiä, muistan vieläkin kadun toisella puolella olleen liikkeen valomainokset. Minulla on isoveli.
Eka luokan opettaja oli Paula Pulliainen, hänen valvonnassaan istuin ensimmäiset jälkiistuntoni. Minua kiusattiin, en muista miksi, mutta juoksin lujaa koulupäivän päätteeksi. Valitsin vaihtoehtoisia reittejä saadakseni kulkea yksin, matka ei ollut pitkä, pelkäsin.
Äitini asui lähellä koulua, koulun aidan ja äidin korsun välillä oli vain junarata. Joskus Jere, äidin ja naken saksanpaimenkoira, tuli koulun pihalle meitä moikkaamaan. Nakke ryyppäsi itsensä hengiltä ensimmäisenä.
Tuli uusi kevät, luoksemme tuli ämmä kyselemään että millainen pitäisi kodin olla. Eläimistä me tykätään sanottiin velipojan kanssa. Ne ei petä.. Parin viikon päästä mentiin keiteleelle kasvatuskotiin maalle. Kaikki hyvin, minulla oli kaverilta formulaan vaihtamani jousi mukanani, ammuin pilkkaa vanhan navetan seinään.
Täytin pian kahdeksan, lahjaksi sain pikku veneen jota uitimme läheltä virtaavassa purossa, se oli purola.
Olin masentunut, yksinäinen, kukaan ei nähnyt. Olin vain.
Toisen luokan keväänä tajusin koulun etupihan portailla istuessani yksin, toisten leikkiessä takapihalla että tälläinen peli ei kauaa vetele. Juoksin takapihalle, huusin ”kiima aikaaaaa” ja aloin jahdata tyttöjä. Naurettiin ja leikittiin, olin lapsi toisten joukossa.
Olen lahjakas, koskaan en läksyjä lukenut. Kaikki oli vain niin selvää, luin paljon. Kirjastoauton käynti oli viikon kohokohta, kuski oli mukava. Koulussa oli lukutunti sen jälkeen ja minä nautin, imin tietoa kuin kone, planeetat, dinosaurukset, sodat ja itsepuolustus..
Velipojan kanssa harjoiteltiin ju jutsua Auvo Niinikedon kirjan pohjalta. Saksalais peräinen Ulf, naapurin poika jutteli liian pitkään Rinnan kanssa, otin kiinni ja heitin, hammas lohkesi. Anteeksi! Olin koulun kovin jätkä, reilu, mutta kovin. Inhosin kilpailua, inhoan vieläkin. Olin opettajamme, Arttu Kotisaran asettama tuomari.
Taivalsin metsissä yksin vailla päämäärää, huusin tuskaani ja pieksin puita. Kuvittelin itselleni kaverin, tytön. Rakastin, vihasin, vieläkin.
Itkin kun hävitin puukkoni. Kun isä haudattiin, leikin. Kasvoin unelmissani, en ole herännyt. Aloitan, petyn, lopetan kesken, kaiken. Mitään en ole valmiiksi saanut.
Seikkailin, yksin. Kävin autio tuvissa. Tuomio, jouduin pois, en valittanut. Olin tottunut olemaan heittopussi, ei voi valita. Ammatti: Syyllinen.