Iltaisin olen kirjoittanut. Lukenut kirjaa henkisestä kasvusta ja työstä sen eteen. Miettinyt pystyvävi toimimaan kuten päähenkilö kirjassa.
Maatessani sängyllä hiljaa kuullut kuinka kammari elää ympärilläni, hiiret juoksevat välilaipiossa, koppakuoriaiset ovat tulleet sateita karkuun, rapisevat, välillä tullen sängylle tervehtimään väsynyttä työmiestä, olen napsauttanut hellästi peittoon niin että koppakuoriaiset varisevat kerta toisensa jälkeen lattialle vahingoittumattomina. Muurissa verkkoaan punovia hämähäkkeä olen seurannut erityisellä mielenkiinnolla.
Öisin yleensä nukun hyvin, toisinaan olen herännyt aamuyöllä vavisten painaaisista. Välillä en ole ymmärtänyt uniani alkuunkaan, eivät ne olleet oikein painaaisiakaan, niissä olivat kaikki elämäni merkitykselliset naiset.
Ensin oli se kenen kanssa ei ole koskaan mitään ollut, haave vain, niitä pitää olla se sanoi kerran, itkuisella äänellä se sanoi että ei minulle koskaan mitään pahaa.., sitten kuitenkin hyppäsin tuntemattoman horon mukaan. Sitten oli exä ja elämäni rakkaus, halusin niin kumpaakin, suutelin exää mut se vanha rakkaus vainosi minua, veti puoleensa, lapioi minua vastaan syvässä hangessa. Ei niin erityisen läheinen hyvä ystäväni tuli rekalla pihaan, olimme kaikki vastassa, oli sen synttärit.
Se oli niin tunteellinen uni että herättyäni en enää saanut unta, olin ymmälläni kaikesta, halusin jatkaa unta, toiveideni mukaisesti vietin lopun yöstä horroksessa miettien ketä minä haluan? vai haluanko, osaanko enää?? jos haluankin, pystynkö toimimaan?
Viime yönä en muista nähneeni unia, heräsin vain kahdelta, luin pari tuntia, koetin unta mutta joku riivasi minua, luin vielä tovin. En muista nukahtaneeni mutta heräsin rokulissa. Herätyskellon olin sammuttanut kuudelta, kai..
Töissä olen jotain koettanut, olla nohevana, selkä jumissa raahustanut, toiminut vaan enimmäkseen turpa kiinni. Sellaasta se on, vituttaa vaan koko ajan, ei ole aikaa. Toivottavasti tässä nyt tulis pätkä että olis vähän aikaa itselleen, urakka kai katkee talveks.