Opeta vai opin?
Heikot sortuu elon tiellä, jätkä senkun porskuttaa.
Etsivä löytää, heikompia vauhti huimaa, osa tippuu matkalla mutta jäljelle jääneet hymyilevät vapautuneesti perillä ja ovat onnellisia elämänsä loppuun saakka. Joku katsoo kaukaa takaa onnea ja tuntee katumusta.
Kaikella on rajansa. Maiden rajoja vartioidaan. Ihmiset asettavat toiminnalleen rajat ja ne koskevat myös lähipiiriä, omia rajoja vartioidaan, toiset ovat jyrkempiä kuin toiset.
Minä olen elänyt, en rajatta, mutta olen antanut niiden joustaa. Ehkä rajani pahassa on ollut anteeksiantamaton loukkaus henkilöäni kohtaan. Anteeksiantamattomalle en ole asettanut rajaa tietoisesti, se liittyy tunteisiini.
Tämä tuli mieleeni kun kokeilin ajattelemattomasti minulle tärkeän ihmisen rajoja. Olin säännöllisesti yhteydessä häneen ja yllättäen itsekkäästi en ilmoittanutkaan itsestäni mitään vuorokauteen.
Tulos oli tietysti epäily toimintani moraalia kohtaan. Jouduin antamaan selvityksen aikeideni kunniallisuudesta häntä kohtaan ja lupauksen rehellisyydestä niin hyvässä kuin pahassakin. Luotetaanko minuun nyt jäänee vielä arvoitukseksi kun tyhmä ei saa olla. Tuskin, tai ainakin kaverini fb:ssä on kollattu läpi tiukalla kammalla, naiset..
Missä menee minun rajani toisen ihmisen suhteen. Mitä toisen pitää olla, tai mitä toinen ei saa olla? Valmista ei ole, pari kehittyy, sulautuu yhteen ajan kanssa. Ihminen muuttuu huomaamattaan. Toinen rauhoittuu, toinen saa virtaa. Joku alkaa urheilla toisen kanssa, joku lähtee luontoon kameran kanssa.
Minä teen lettuja tai pannaria kun en yksin viitsi. Ehkä joku jättää paskat ympyrät, ihmiset ja aineet toisen takia jos ei yksin jaksa. Hyppää ritsille kun luottaa että toinen pitää hyvin.
Tahto, aie, teko.
Himputti että minä olen hyvä jätkä! enkä muuten ihan heikoimmasta päästä jos niikseen, en henkisesti, enkä ruumiillisesti. Ihan sillä vaan että minä teen kaiken ihan itse, jelppaan muitakin tässä toimien ohessa, teoilla ja esimerkillä.
Tulleeko sitä valmista koskaan jos ei löydä itsestään voimia?
Oli joku muukin juttu mutta ei tule mieleen.
Aikani menee fyysisessä työssä. Ajatukseni rutiineissa ja eläinten hyvinvoinnissa. Jotenkin tuntuu että ei ehdi tuntea. Joutilaana tunteet olivat voimakkaampia, niitä ehti miettiä. Kaipaus oli käsillä koko ajan. Välillä sitä on ikävä. Kai sekin on voimavara, olla romuna vaikka ei se olekaan enää muodikasta.
Parin valinnasta on pyörinyt mielessä sen vaikeus. Mistä tiedät oikean jos et koeta ja jos koettaa toistakin, vaikka vain ihan vähän, niin toista ei saa jos sen toisen raja menee siinä. Hmm.. ei ole helppoa ei.. naur..aaa..
Lomittaja outolintu pohtii että:
Tuntuu erilaiselta nykyään, turvallisemmalta. Ei hurahda silleen täysin vaikka hurahtaakin. Jos tuntuu että hurahtaa liikaa alkaa pelottaa kun se altistaa kivulle. Pelko ei ole hyvä, eikä toisen tekemisten arvailu.
Tuntuu että joku minussa on hukassa. Tunnen että minulle ollaan avoimia ja rehellisiä toisaalla mutta toisaalla ei. Siellä toisaalla tuli tärkeämmäksi kun osaan valita vaikka ehkä sitä emmin tässä hiljan. Hurahduksia. Ehkä se on se hukka hukassa. Mikä? Ei helvetti että väsyttää. Kohta taas töihin.
Sekin vielä että sanat pitää puristaa ulos. Nyt ei latu luista, eikä kirjoittaminen. ” Havuja perkllll!!! ” Kaikki muu onkin ihan hyvin. Muutan saarelle asumaan kunnes löydän talon ja tilaa kaikille haaveille.