Mitä tämä on, mitä tapahtuu? Avasin aloittamani kirjoitelman, luin sen, katsoin tyhjin silmin, vajosin, vajosin.. ”Prosessi kerrallaan” Sanoi vanha runoilija. Huomasin etten ole valmis.
Eilinen meni niin kuin meni. Olin sen hetken täynnä pyhää vihaa järjestelmää kohtaan. Kiersin taas kehällä kunnes näin aukon. Kirjoitin itseni siitä ulos aukealle jossa on kaikki. Se mitä minä haluan, mitä minä aion, mitä minä teen.
Vein paperi sodan pois omalta tontilta. Status quo ante bellum.
Normaalisti en kyllä halua ”tilaan ennen”, sehän oli ihan yhtä helvettiä! Herää kysymys: Ennen mitä? Niin, sinne on matkaa, eikä sitä voi saavuttaa. Siis ainoaksi vaihtoehdoksi jää radikaali muutos. Tämä on raskasta. Suuntakaan ei ole oikein selvä, tahto on, ja aie.. Ainoa varma asia on että prosessi pysähtyy jossain vaiheessa kolmeksi kuukaudeksi ja rapiat. Silloin pitää olla varovainen.
”Kyllä elämä on helppoa kun ei tarvitse juoda viinaa”. Se oli vanha alkoholisti kun sen minulle kerran sanoi.
Talvella luin mielipidekirjoituksen jossa mielestään viisas, ylimielinen paskiainen, haukkui Matti Nykästä.
Tietysti jotain ihan aiheesta sanoi, mutta se allekirjoitus meni raakasti metsään. ”Entinen alkoholisti”.
Alkoholismi on krooninen sairaus, elinikäinen. Kyllä kaikki entiset alkoholistit ovat kuolleita alkoholisteja.
Toivottavasti en nyt vienyt keneltäkään elämän halua, turhat toiveet ihmeparantumisesta halusinkin.
Eilen kiinnitin huomiota asuin taloni ulko-oven vieressä, ensimmäisen kerroksen parvekkeen alla olevaan rollaattoriin. Se on lukittu paksulla ketjulla ja järeällä munalukolla kaiteen kiinnikkeeseen. Kuka varastaisi vanhuksen rollaattorin?
Olimme lastenkodissa veljeni kanssa. Riemumme oli suuri kun äitimme toi meille potkurin, sellaisen pienen sinapinvärisen.
Perjantaisin saimme viiden markan viikkorahan ja saimme käydä lähikaupassa tai kioskilla ostamassa karkkia. Me lähdimme velipojan kanssa uudella potkurillamme lähikauppaan. Matka joutui jäisellä tiellä. Ylpeänä jätimme potkurin kaupan eteen parkkiin.
Pian palasimme ulos karkki kantamuksinemme innokkaina lähtemään potkuri matkalle. Potkurin vieressä seisoi selvästi tuohtunut nainen.
-Tekö pojat tämän meidän Liisan potkurin varastitte? Tämä on meidän. Täällä alla on Liisan nimi. Nainen käänsi potkuria. Mitä siinä voi? Itku kurkussa selitimme että äiti sen toi..
Potkuri lähti oikealle omistajalleen. Me veljen kanssa kävelimme takaisin lastenkotiin hiljaisuuden valllitessa katkeria karkkeja syöden. Perillä jouduimme selittämään minne potkurimme oli hävinnyt. Mitä pienet miehet.