Tänne tulin, tänne missä pitäisi olla vielä yksi ihminen enemmän, tai ei. Jokaisella on aikansa, myös emännillä ja mummoilla.
Jäi sonnilauma. Poikani haimme sekaan ja tänään neljä sukupolvea suvun miehiä söi samassa pöydässä. Yhdeltä kuoli vaimo, kahta ne eivät jaksaneet, kahta ei vielä kiinnosta. Siis ei naisia, ei.
Tein makaronilaatikkoa. Siistin keittiön. Vaikea on vanhan visionäärin näin äkkiä kun ei ole koskaan ennen tarvinnut. Se on kova paikka. Johtaja murtui aamulla, paloi ruoka uuniin. En epäile hetkeäkään etteikö johtaja hoitaisi hommaa kotiin. Johtaja on kova luu.
Mietin ihmisen kykyä uudistua. Sisu nousi. Miksi en minä? Minä olen vielä nuori. Montako kertaa ukko oli kovassa paikassa? Monta. Konkurssit ja muut sopat siihen. Mutta ei koskaan avioeroa, eikä periksi. Voiko sen selittää aikojen eroilla, Opituilla malleilla, vai yksinkertaisesti, avioliiton Rakkaudella, periksiantamattomuuden??
Jostain syystä mieleeni tuli kirja; Kaikki isäni hotellit. Oliko kirjoittaja Irwing? Siinä kirjassa perheen kirjailija tappoi itsensä.
Vappu. Työläisten ja ylioppilaiden juhla. Minä en kuulu kumpaankaan joukkoon. En ole punainen, enkä edes valkopäinen. Kaikki menettää merkityksensä tässä ajassa. Ei ole sisältöä, uutisissa puhutaan mistä mikäkin juhla on lähtöisin. Kukaan ei välitä, pää täynnä ei ole mikään pyhää, kaikki ollaan veljiä markkinavoimien armoilla, pomot ja duunarit. Ei krapulassa tai uuden nousun huumassa viitsi kukaan marssille vaivautua. Terassilla on hyvä, jos on sateensuoja ja kaasulämmitin.