Mökillä on ukin peruja. Pari pahvilaatikollista valokuvia ja muuta kirjahylly kamaa. Setä otti sieltä nipun ja alkoi lätkiä kuvia kouraani.
Velipoika ja sen koira, ylioppilas velipoika ja sen koira (veli on vieläkin lähisuvun ainoa ylioppilas), kaksi solttupoikaa ja ukki välissä lyhyempänä. Pöydän ympärillä setä, kaksi solttupoikaa ja Mari. Pöydän ympärillä setä, kaksi solttupoikaa, Seija ja pieni poika nostaa kättä tervehtien kameraa.
Mitä siinä välissä tapahtui ja kuinka nopeasti?
Se pieni poika oli Jesse. Opetin sen ajamaan pyörällä sittemmin. Nyt jo iso mies. Ja minä nuori ja Rakastunut sen äitiin jo teininä.
Niin se vaan soitti kun minä olin lomilla.
– Vieläkö muistat minut?
Minä luu kurkussa suu kuivui sekunnissa ähkäisin jotain että JOO! Ja sitten miestä vietiin kolmeksi vuodeksi isiksi ja Rakastajaksi kun sen pojan isä ei tahtonutkaan olla siinä enää. Sitten se meni kun minä en ollut lukenut Evankeliumia Johanneksen mukaan. En ymmärtänyt että Rakkaus antaa anteeksi, vaikka ei se niin menisikään. Sitten tuli tie.
Voi Voi! Mutta se jätti jäljet ensimmäisenä. Se oli ensimmäinen.
Sitten pöydän ympärillä ukki ja minä esikoinen sylissä. Ukin naama loistaa, se alko olla jo välillä vähän huono. Ukki ei kyllästyny kysymään että, ”onhan se poika? meidän miehet ei tee kuin poikia..”
Äidille se oli sanonut sen suoraan ennen veljen syntymää. ”Jos se on tyttö, se ei oo meidän pojan siittämä.”