Ulkona sataa, ei kissoja, ei koiria vaan vettä, se puhdistaa. Saisimpa mennä tuonne ulos sateeseen alasti tanssimaan. Edessäni ikkuna laudalla on pari perhosta, origameja jotka kirjasta opettelin, Ja muutama pikku toosa, nekin ovat origameja, pari kuvaa rakkaistani.
Olisi aikoinaan pitänyt pitää pojista kiinni, annoin Marjutin eduksi periksi ja loin yksinäisyydestä liikkeen, se kävi raskaaksi, sen seurauksia nyt puin, täällä jossain.
Elää hirvittävää elämää, välittämättä itsestään. Seuraava päivä on ajatuksen kantamattomissa. jokatoisen viikonlopun pelastautuen syyn luokse. Työ on ajan tappamista, palkalla pysyy nälkä kurissa, ja jano. Korsu menee kun ei jaksa, työ korsulla voi punkata, tai autossa. Puolen suomen päässä saa hellyyttä, välillä taas syyn luokse, ja koskee..
Huominen on liian kaukana, silloinkin olen yksin. Erilainen? miten toiset pystyy tähän.
Kuljen kadulla hakemassa viimeistä kyytiä kun se tulee kadun kulmassa ja kaataa minut törmätessään minuun, hyljeksin sitä mutta se imeytyy kuin routa maahan sisimpääni. Se liikuttaa minua, se vie minut takaisin elävien joukkoon, se vie minut Helsinkiin. Se on toivo.
Jos Helsingistä löytäisin jotain, olenhan sinne kirjoitellut, käynyt. Ennen niin suuri mörkö, nyt toivon, mahdollisuuksien suuri temmellyskenttä.
Jos menen töiden jälkeen läppäri kainalossa kahvilaan ja sanon kaunokaiselle, ”Hei”, katsooko se silmiin ja vastaa? Istuuko se kanssani ja sanoo,”älä juo viinaa..” Pitääkö se itse sanoa?
Sitten lähden pois, eikä se odota, ei kukaan odota. Sitten joskus tulen takaisin, aloitan nollasta jälleen, sanon jollekin, ”Hei”. Silloin Marjutkin on jo onnensa lunastanut, pojatkaan eivät odota enää, kun poken, sumen, Jussin, Kallen, Villen tai jonkun muun auto tai vene on niin hieno
ja se hyppyyttää ja ostaa karkkia.
Olisinko minä lastenkodissa, isän kasvot unohtaneena, hypännyt uuden mies hoitajan syliin huutaen isää ja kysyen,”toitko sen uuden polkupyörän?”
jos minulla olisi ollut joku muu, tai olisin saanut sen polkupyörän.
Ex on nöyrä, se tietää mitä pitää tehdä, se nielee kiukun, on ylpeä itsestään. Se katsoo peiliin ja sanoo,”se olin minä!”. Se on oikein! Ei häviäjistä silloin tarvitse välittää kun itse pärjää.
Jumala auttaa, kun sen muistaa, se rauhoittaa. Ei minua jumala auta, en ole itsekään osannut..viimeisellä huokauksella sitten sanon,”jeesus, muista minua valtakunnassasi.” En muuten, mutta varmuuden vuoksi.