Keski-ikä lähenee, kaksi avioliittoa takana ja muita lyhyempiä suhteita. Kokemusta alkaa olemaan ihan muillekkin jaettavaksi. Olen oppinut tuntemaan itseäni aika hyvin ja tiedän jo mihin kyllästyn ja mitä en kestä parisuhteessa. Enkä tosiaan väitä ettenkö itse ole ihan yhtä epätäydellinen kuin kuka muu tahansa, mutta jotain juttuja vaadin tai en siedä.
Tuntuu siltä että vaatimukset on ihan liian tiukkoja. Niin varmasti muillakin sinkuilla ja tämän takia emme sitten pariudukkaan. Minä vaadin, sinä vaadit, hän vaatii… Varsinkin nyt kun ei enää lapsia tehdä lisää, satuhäitä ei haluta eikä taloudellistakaan pakkoa pariutumiseen ei ole. Yhteiskuntakaan ei enää odota mitään. Avioliittoa on kokeiltu, lapset on tehty ja käteen meni.
Omasta vapaudesta ei haluta tinkiä ja silti pitäisi siihen kainaloon päästä. Satunnainen tai sovittu kaveriseksikin tuntuu tarkoituksettomalta. Mihin sitä parisuhdetta sitten edes tarvitsee. Enpä tiedä. Parin paukun jälkeen ainakin johonkin niin paljon, että alkaa vanhat tuttavuudet pyörimään mielessä. Alastoman naisen vieressä on kiva nukkua. Ainakin. Ja onhan yhdessä asuminen halvempaa, kuin yksin. Mutta onko hinta liian korkea? Meneekö se vapaus? Uskaltaako vielä?
