Aina sama juttu. Lapset lähti tänään. Surullinen olo. Melkein itkettää, mutta kovat jätkät ei itke. Eihän? Viisi päivää yh:na takana ja kymmenen päivää yksinäisyyttä edessä.
Tai kyllähän mä jotain keksin. Niinkuin aina. Lähden kavereiden kanssa perjantaina baariin tai yritän saada jonkun nettituttavuuden kyläilemään. On se ennenkin onnistunut.
No, nyt on kuitenkin surullinen ja tyhjä olo. Se menee ohi. Hiljaiseen taloon tottuu. Siivoan lelut lastenhuoneisiin. Parempi etten näe niitä. Tarpeettomat lelut saa minut vielä surullisemmaksi. Hiljaisuus on liian äänekäs. Taidan katsoa laihdutusohjelmaa. Onneksi en ole lihava. Se tästä vielä puuttuisi.
