Kaamoksen viimeisinä hetkinä, helmikuun alkupäivinä, heti kohta puolen yön jälkeen vuonna 1972 tupsahdin Lapin keskussairaalan synnytysosastolle. Tosin tuo tupsahdus oli keskivertoa hankalampi, päätin jo alussa olla hieman omanlaiseni ja väärin päin on hienoa aloittaa elämäkin. Onnekseni kätilö oli ammattilainen ja käänsi minut oikein päin, joten tiesin mitenkä päin täällä on elettävä.
Lapsuuden ja nuoruuden vietinkin Lapin laajoissa kairoissa, ahmien itseeni luonnon monimuotoisuutta sekä loputtomia mahdollisuuksia, vannoen etten ikinä jos koskaan poistu täältä. Toisin maailma oli kuitenkin asian ajatellut ja jo reiluna parikymppisenä vaihderikas matka alkoi kohti etelän metropolia, sykkivää ydintä, houkutuksia täynnä olevaa kuumaa elämää. Hieman raadollisemmin pysähdyin kuitenkin pohjanmaalle opiskelemaan ja tutustumaan pohojalaaseen isoon elämään. Ei, ei sekään ei riittänyt, oli päästävä suoraan toiminnan ytimeen, sinne missä kaikki tapahtuu, missä voit olla jotain, jotain ehkä suurta ja suurempaa.
Löysinkin itseni kaiken keskeltä ja en mistään. Vuodet kuluivat, ihmiset vaihtuivat, kiire kasvoi kasvamistaan. Hieman hämilläni ihmettelin, mistä keksinkin kaiken turhan kiireen ja stressin. Menenkö muiden mukana koska niin kuuluu tehdä? Juoksenko kuitenkin turhaan ja väärään suuntaan? Pitääkö olla jotain suurta, eikö ihan pieni ihminen riitä? Onko ihmisen mitta se aika minkä vietät ruuhkassa autossa istuessasi vai pankkitilin saldo, kulkeeko ne käsi kädessä? Annatko läheisillesi tarpeeksi aikaa, kun et ehdi edes miettiä mitä virheitä olet tehnyt ja huomaat vain joku päivä nököttäväsi yksin muuttolaatikoiden keskellä? Mihin ihmeeseen se hyvä ihminen hävisi?
Noita jäin miettimään toisen pitemmän parisuhteen alkutaipaleella, se ensimmäinen kului pois käytön puutteessa. Vuosien myötä lattialle jäi vain keltainen post-it-lappu muistuttamaan maitopurkin, leivän, salaatin ja hehkulampun tarpeellisuudesta lähikaupassa käydessä. Aika mitätön loppujen lopuksi tuo kauppalista, olisit ennemmin ostanut aikaa ja intohimoa, toisaalta ei taida saada plussa-pisteitä noista, joten jäi ostamatta.
Tämä toinen pitempi parisuhde valui pois vaikka matka onkin suuntautunut pois kiireestä ja ruuhkista. Parisuhde löysi pienen pienen reiän suuren rakkauden betoniin valetusta jalustasta. Sieltä se luikerteli takaisin kaupunkiin, hyppäsi takaisin sykkeeseen ja riemuun. Uskomatonta, mutta se reikä jalustaan tuli kaiverrettua ihan itse ja täysin samoilla työkaluilla kuin hioin tuon edellisenkin parisuhteen tomuksi lattialle. Noita työkaluja osaan kaiketi käyttää parhaiten ja tehokkaasti. Laitoin ne työkalut myyntiin torille, arvelin etten enää niitä tarvitse. Annan vielä varmuudeksi kaupanpäälle pienen osan vittumaisuuttani, sitäkin on ihan riittävästi kuulemma joten luovun siitäkin.
Matka on siis ollut vaiherikas ja varsin opettavainen, toivottavasti matka jatkuu vielä pitkään ja näin ollen mahdollisuus oppimiseen säilyy. Pari vuotta olen reissannut elämää yksin, tai olenhan minä kahden koiran sekä kissan palvelija joten en nyt ihan yksinkään. En osaa enää juosta baareissa kovinkaan usein, vaati jonkin väkisten ja vaivalla väännetyn ohjelmanumeron. Olen kokeillut ja kokeilen tietysti parhaillaankin nettideittailua. Olen tavannut muutamia todella ihania ihmisiä ja parista olisi varmasti voinut seuraava pettymys muodostuakin, iski kaiketi rimakauhu ja paniikki. Olen kaiketi urautunut nyt tähän turvalliseen omaan pieneen elämään ja vaatii naiselta suurta rohkeutta vaatia oma tila siitä, olen kyllä valmis antamaan sen, mutta en usko osaavani tarjota sitä. Jotenkin sitä jää pyörimään omaan onnellisuuteen ja voih, kuinka siitä riittäisi kyllä jaettavaksikin, uskalla mies, uskalla.